2010 kerran
2011 kerran
2012 neljä kertaa
2013 kaksi kertaa
Viimeisin tapahtui eilen. Muutto siis. Tästähän on tullut jo melkein tapa. Yleensä mulla on ollu joku hyvä syy osoitteenvaihtoon, eikä tämä viimeisinkään siinä mielessä poikkea kaavasta. Kaikissa kämpissä, joissa olen viimeisen neljän vuoden aikana asunut olen tiennyt, kuinka pitkään suurinpiirtein tulen pysymään siellä. Edellisessä asunnossa oli tarkoitus olla niin pitkään, että sisko tulee takaisin, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat lennosta. Sisko ei tullutkaan takaisin enkä minä halunnut jäädä asumaan siihen kämppään sen pitemmäksi aikaa. Sattuman kautta sain uuden asunnon kaveriltani, joka oli lähdössä vuodeksi ulkomaille hommiin. Kämppä on hyvänkokoinen, lähellä keskustaa ja söpö kun mikä. Sanalla sanoen: täydellinen. Täällä on kakluuni ja pihasauna, eikä vuokrakaan päätä huimaa.
Eräs ystäväni mietiskeli täällä lusmutessaan, että kämppäni olisi Tumblr tai Weheartit-unelma. Paras mahdollinen asukas tähän olisi DIY-henkinen runoilija. Seiniä koristavat kukkatapetit, nurkassa henkii valkoinen kodin sydän, jonka sisuksissa puut ratisevat liehuvan rengin otteessa, keittiön hana väännetään päällee punaisesta ja sinisestä nupista ja taloon tullaan sisään porstuan läpi.
Ajattelin tässä kirjoitellessani, että pitäisi varmaan kuvia ottaa tätä tekstiä varten, mut sit aattelin uudestaan, että fuck it, tulkoot ite kattomaan. Kameraa osaan näet käyttää suurinpiirtein yhtä hyvin kuin norsu hyppynarua. Ehkä delegoin kuvaamishommatkin sitten suosiolla jollekkin osaavammalle ja sitten ehkä mahdollisesti joskus jossain vaiheessa kun tähdet ovat oikeassa asennossa, lisään tänne kuvan tai pari muidenkin iloksi.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saan nauttia tästä idyllisen ympäristön pikku paritalon väliasunnosta vuoden verran ja sitten pakkaan tavarani takaisin pahvilaatikoihin ja siirryn seuraavaan kohteeseen. On tämäkin elämää. Mutta pitäähän ihmisellä olla rutiineja, eikö totta?
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
perjantai 10. toukokuuta 2013
Yksi kaksi
Kaveri soitti hälyn tos äsken. Soitin sille takas ja se pyys mua tilaan sille taksin.
Se kuulosti nii krapulaiselta et tilasin sille invataksin.
Olen ihana ystävä<3
Se kuulosti nii krapulaiselta et tilasin sille invataksin.
Olen ihana ystävä<3
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Puhelinmyyjä
- Muttakun minä en käytä nettiä!
- Kaikkihan sitä käyttävät. Pitää maksaa laskut, lukea uutiset ja tottakai myös päivittää facebookkia!
- Ei mulla ole facebookkia. Kuulun siihen pieneen ernu-vähemmistöön, jotka eivät sitä käytä.
- Ai, noh. Niin. Eihän se pakko ole. Mutta pitäähän laskut maksaa?
- Ei mulle tuu kesällä laskuja. Ja mulla on puhelimessa tarpeeksi hyvä netti. Sillä pärjään jos jotain tarvii.
- No mutta eihän tietokoneesta ole mitään hyötyä, jos siinä ei ole nettiä.
- Minun kai pitänee sitten hommata vain vanhanaikainen kirjoituskone. Siihen ei kaiketi tarvitse sitä nettiä?
- ...mustepatruunat ovat kalliita
*pitkä hiljaisuus*
- No mutta millainen liittymä sulla puhelimessa on?
perjantai 3. toukokuuta 2013
Ollappa kivi
Olen aavikko, johon vesi vaan uppoaa, ilman mitään näkyvää, saati tuntuvaa vaikutusta. Ärsyttävä ja äänekäs pikkulapsi kaappaa minut liian kirkuvanpunaiseen lapioonsa ja heittää muovisankon pohjalle. Pyörittelee, sekoittaa ja lopulta kääntää kokonaan ympäri. Olen hiekkakakku, joka saa koristeekseen kolme tuntia mällätyn Hubba-Buban.
Rauhaa ei kestä pitkään, sillä kohta matkaan pitkin lätäköitä ja mutaisia lehtiä jonkun kengänpohjassa. Kun alleni osuu tasaista maata, päätän tarttua siihen kiinni kaikin voimin. Huono idea. Limainen olemukseni kiinnittää kantajan huomion ja minut irroitetaan vetämällä kenkää ronskisti maata pitkin.
Kohta jään melko kirjaimellisesti taas jonkin jyrän alle, kun perhetilaihmefarmari ajaa ylitseni. En ehdi pyöriskellä takarenkassa pitkään, kun jo päätän jatkaa matkaani renkaanvaihdon yhteydessä likana korjausmiehen käsissä. Kahvihuoneessa siirryn kuivuneeseen pullaan, jota käsien omistaja ei haluakkaan syödä.
Hetken jo ajattelen olevani turvassa rumassa pullassa, mutta vielä mitä! Seuraavassa sekunnissa lennänkin jo komeassa kaaressa ulos, jossa iso kuolaava tanskandoggi nappaa minut kiinni. Ehdin juuri ja juuri tarttua sen nenän päähän ennenkuin muu pulla sujahtaa koiran isoon suuhun. Tähän väliin en kehtaa edes kertoa missä kaikkialla tuon kuonon kanssa kävin, mutta lopulta koira jolkotteli kotiinsa ja minä pääsin tiputtautumaan huoneen nurkkaan koiran aivastaessa.
Laiska siivooja löytää minut ja lakaisee maton alle piiloon. Ei mikään maailman paras piilopaikka, sillä Tonnikeiju Kanta-astujien tukiryhmä jylistää ylitseni tasaiseen tahtiin ja jossain vaiheessa olen aivan varma, että joku yrittää hyppynaruhyppelyn ennätystä samaisella matolla.
***
Kello on kahdeksan illalla. Löydän itseni jostain sängyn ja peiton välimaastosta. Koko päivän olen toivonut olevani vain iso kivi: liikkuisin vasta seuraavalla jääkaudella.
Olo alkaa olla jo lähempänä normaalia. Sillä sekunnilla, kun pystyn kääntämään kylkeäni ilman , että sisälläni pyörähtää Särkänniemen kaikki vuoristoratalaitteet ja niiden tapaiset, päätän, etten enää ikinä halua kokea moista krapulaa.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Odottajan aikaansaamattomuus
"Miksi kaikki odottaa jotain? Jatkuvasti. Ja sitten kun se jokin tapahtuu nii se ei ollukkaan nii ihmeellistä ja pitää taas keksiä jotain odottettavaa."
Tässä on jo jonkin aikaa antanut tiettyjen asioiden odottaa. Vähän turhankin pitkään kohta. Opinnäytteen kirjallinen osuus ei vain ota edetäkseen. Itseasiassa en ole vielä käytännössä aloittanutkaan, vaikka deadlinekin oli jo viime perjantaina. Käykö syyttäminen kahden päivän ruumiinilämpöni poikkeustilaa, joka kaatoi minut opinnäytteen kahden viimeisen tekopäivän ajaksi sohvan pohjalle?
Periaateeni olla viemättä töitä kotiin ei tässä oikein tunnu toimivan. Koulussa on yksinkertaisesti liian vähän aikaa tehdä sekä kirjallista- että varsinaista työtä. Vika on tosin suurelta osin aivan omani, sillä valitsin oppariksi sen verran haastavan työn, että kouluajan jakaminen myös kirjoittamiselle on pitkälti mahdotonta. Perinteinen mekaaninen pajatso ei ole ihan joka puuseppäopiskelijan ensimmäinen ajatus opinnäytetyötä mietittäessä. (Kuvia siitä, jahka työ on kokonaan valmis ja viimeistelty!)
"Kaikki ajallaan"
Mutta kun se odottavan aika on niin pitkä! Asiat eivät parane odottamalla, saati etene ollenkaan. Paremminkin pysähtyvät johonkin yhteen tiettyyn hetkeen. Kappas, olen edelleenkin tässä: telkkarin ääressä, sänkyni ei-seinänpuoleisella laidalla. Katson teeveen tarjontaa, olematta sen enemmän kiinnostunut mistään erityisestä. Ohjelma ohjelman perään odotan vain seuraavaa surkeaa showta, koska jokin pieni piru aivojeni sokkeloissa väittää, ettei minulla muka ole tärkeämpää tekemistä. Että onhan tässä aikaa...
Tiskit ehtii tiskata huomennakin ja opparin kirjoittaminen on muutenkin myöhässä, joten miksi enää kiirehtiä? Koulun loputtua on rutkasti aikaa hakea ja olla töissä, joten miksi suotta vaivata päätään työhakemuksilla, kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.
...kuten Rillit huurussa ja sen jälkeen alkava subin maanantaileffa.
Hoidan asiat sitten kun ne ovat ajankohtaista.
Vähän nipottavampi asenne, herkempi mieli ja taito murehtia kaikki maailmansurut ennen nukkumaanmenoa, niin olisin jo ajat sitten kehittänyt itselleni kuukauden ressimenkat tai vähintään keskivaikean masennuksen.
Mun puolesta tuo huolestuminen saa odottaa. Pitää ensin hoitaa juoksevammat asiat pois alta ja sitten vasta ressaantua, jos siltä vielä silloin tuntuu.
Tässä on jo jonkin aikaa antanut tiettyjen asioiden odottaa. Vähän turhankin pitkään kohta. Opinnäytteen kirjallinen osuus ei vain ota edetäkseen. Itseasiassa en ole vielä käytännössä aloittanutkaan, vaikka deadlinekin oli jo viime perjantaina. Käykö syyttäminen kahden päivän ruumiinilämpöni poikkeustilaa, joka kaatoi minut opinnäytteen kahden viimeisen tekopäivän ajaksi sohvan pohjalle?
Periaateeni olla viemättä töitä kotiin ei tässä oikein tunnu toimivan. Koulussa on yksinkertaisesti liian vähän aikaa tehdä sekä kirjallista- että varsinaista työtä. Vika on tosin suurelta osin aivan omani, sillä valitsin oppariksi sen verran haastavan työn, että kouluajan jakaminen myös kirjoittamiselle on pitkälti mahdotonta. Perinteinen mekaaninen pajatso ei ole ihan joka puuseppäopiskelijan ensimmäinen ajatus opinnäytetyötä mietittäessä. (Kuvia siitä, jahka työ on kokonaan valmis ja viimeistelty!)
"Kaikki ajallaan"
Mutta kun se odottavan aika on niin pitkä! Asiat eivät parane odottamalla, saati etene ollenkaan. Paremminkin pysähtyvät johonkin yhteen tiettyyn hetkeen. Kappas, olen edelleenkin tässä: telkkarin ääressä, sänkyni ei-seinänpuoleisella laidalla. Katson teeveen tarjontaa, olematta sen enemmän kiinnostunut mistään erityisestä. Ohjelma ohjelman perään odotan vain seuraavaa surkeaa showta, koska jokin pieni piru aivojeni sokkeloissa väittää, ettei minulla muka ole tärkeämpää tekemistä. Että onhan tässä aikaa...
Tiskit ehtii tiskata huomennakin ja opparin kirjoittaminen on muutenkin myöhässä, joten miksi enää kiirehtiä? Koulun loputtua on rutkasti aikaa hakea ja olla töissä, joten miksi suotta vaivata päätään työhakemuksilla, kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.
...kuten Rillit huurussa ja sen jälkeen alkava subin maanantaileffa.
Hoidan asiat sitten kun ne ovat ajankohtaista.
Vähän nipottavampi asenne, herkempi mieli ja taito murehtia kaikki maailmansurut ennen nukkumaanmenoa, niin olisin jo ajat sitten kehittänyt itselleni kuukauden ressimenkat tai vähintään keskivaikean masennuksen.
Mun puolesta tuo huolestuminen saa odottaa. Pitää ensin hoitaa juoksevammat asiat pois alta ja sitten vasta ressaantua, jos siltä vielä silloin tuntuu.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Tajuut sit ku oot vanhempi
Kun olin pieni, ajattelin kaikista itseäni vanhemmista, että vau, tuo on tuollainen viisas aikuinen, joka tekee kaiken oikein. Aikuisilta kysyttiin aina apua. He tiesivät mitä pitää tehdä, jos on pyörästä mennyt kumi puhki tai naapurin pojan kanssa tullut riitaa. Kaikkeen oli ratkaisu. Aina. Vanhemmat ihmiset olivat niitä, joita katsottiin ylöspäin. Jollaisiksi haluttiin tulla.
Täytin pari vuotta sitten 18. Olin siis lain silmissä aikuinen.
Olo ei vain ollut yhtään sellainen. Ajattelin, että oikea aikuisuus tuleekin
sitten vasta parin vuoden kuluttua. Silloin olen viisas, nuori aikuinen.
Silloin minulla ei ole ongelmia. Loppujen lopuksi en alkanut huomata kummoisia
eroja 16 vuotiaan ja parikymppisen välillä. Ihan kuin kehitys vain pysähtyisi
jossain vaiheessa aivan totaalisesti. Kun on tarpeeksi vanha, tiedonimukyky
lakkaa toimimasta ja aletaan toimia malleilla mitä on siihen mennessä keritty
oppia.
Oli hienoinen pettymys huomata etteivät aikuiset olekaan sen
fiksumpia kuin kukaan muukaan. Naapurin kanssa on riitaa, parisuhteet eivät
kestäkään, kaikkea ei voikaan korjata, kaverista puhutaan ikävään sävyyn selän
takana eikä kaikilla menekään niin hyvin. Ei olekaan varaa vuokraan, kaikilla
ei olekaan töitä, kaikki eivät ole onnellisia tai tyytyväisiä.
Aikuiset ovat satuolentoja. Taruja, joita meille syötetään totena
koko elämämme niin kauan, että itse tajuamme tulleemme huijatuksi. Tätäkö tämä
onkin? Rahahuolia, ihmissuhdesolmuja, järjettömiä morkkiskrapuloita sunnuntai-aamuna, naistenlehtien "näin teet itsestäsi nuoren näköisen" (lue; "näin huijaat iseäsi") -mainoksia.
Puliukko heräilee ojanpohjalta kerjäämään
lantteja seuraavaa kaljaa varten, vanhat miehet kopeloivat tyttöjen berbereitä
baaritiskillä, facebookissa nelikymppiset herjaavat toisiaan
kirpputorilla ja poliitikkojen ahtaat mielipiteet ja arvomaailmat estävät
kaikilta tasa-arvoisen avioliiton. Ihminen, -lapsi, nuori tai aikuinen, on vain
tyhmä, itsekäs olento, jonka perimmäinen tarkoitus on toimia vain itsensä
hyväksi.
Vaan pata kattilaa soimaa. Jatkossa aion ihan yhtälailla huijata
noita nuoria tulevaisuutemme toivoja esittämällä hyvää roolimallia ja ns.
aikuista. Aion olla sotkussa raha-asioideni kanssa, hukata kotiavaimeni, tehdä
vääriä valintoja, kompastella, riidellä naapurin kanssa ja varastaa pikkuhilut
löytämästäni lompakosta. Aion opettaa
pikkusiskoille mikä on oikein ja mikä väärin, neuvoa miten sotkuista selvitä ja
samalla olla itse opastusteni varoittava esimerkki.
Silti, -huolimatta tästä kaikesta, sisälläni asuu edelleen se pieni lapsi, joka pääsiäisenä -97 hukkui vaarin kumisaappaisiin ja keräsi rahansa kotipihan rahapuista. Ei muuta kuin kattila päähän, lusikka tanaan ja aikuista leikkimään!
äidiltä kysyin kuinka lintu lentää
miksi hauki on kala, kaikki tämä hämmentää
joten pähkäilyt sikseen, takas leikkikehään
harjottelemaan kuinka hiekkakakkuja tehään.
maanantai 4. helmikuuta 2013
myrskyn jälkeen
Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin
Kaikesta on jo aikaa. Niin paljon päiviä, viikkoja, kuukausia. --Vuosia.
Ja yhtäkkiä olet taas siinä.
niin monin kasvoin ennenkin sä vierelläni maannut oot
Katsot minua, enkä meinaa sinua tunnistaa. Oletko tosiaan noin paljon muuttunut?
Takkuiset hiukset rinnoillasi, aamuyön utu silmissä
Mutta kyllä se sinä olet. Samat kasvot, samat silmät. Sama katse.
kuin lihaksi ois tulleet, kasteiset niityt, unen laaksot
Yhtäkkiä kaikki entinen piirtyy valokuvan tarkasti mieleeni. Mutta onko se hyvä asia, sitä en mene vannomaan.
kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata
Minä olen varjo, eikä varjoa erota pimeässä. Minä olen näkymätön
ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Sen pienen huomaamattoman hetken, kun tähdenlento tuo valon, sinä näet minut.ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota
Sinä olet aurinko, minä olen luomuksesi. Minua ei ole ilman sinua.
kun hetken vain
sut pitää saan
ja unohtaa
Näe minut tässä. Vain tässä.
kun unessasi, pikkusisko, kuupurrellasi purjehdit
Minuako etsit?
ja aamutähti otsalla astelet yön laitoja
Olet oikeilla jäljillä. Täällä olen.sateiset saaret lännen äären, kirsikankukat japanin.
Niin etelä ja pohjoinen
Kaikki meitä varten on
ikuisuus yksi huokaus vain
menneisyys: todiste siitä, että tulevaisuus on olemassa.
yksi yö kuin koko elämä
Yksin yö kera omien ajatusten. Ne syövät minut elävältä seuraavaan aamuun asti.
tuoksussasi keväät tuhannetKuin olisin ollut täällä aina. Alkuräjähdyksestä hamaan loppuun.
ei etäisyys, ei vuodetkaan
ei mikään meitä erota
jalkani liikkuvat, siipeni paiskovat ilmaa allensa, kynteni raapivat kivistä maata.
ja silti
hetken tie
on kevyt
kaksin kulkea
En koskaan muuttunut
opit vain tuntemaan minut paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



