Monster-mainoksen päätön "en tykkää" -mies

Hitto että väsyttää. Olisi enää 15 minuutin matka kotiin. Olen jo melkein moottoritiellä. Pääni nyökähtää ja rengas tärisee sekunnin verran univiivalla, kuten eräs kaverini sen aikoinaan muuan Provinssi-roadtripillä nimesi. Tiedättehän sen valkoisen reunaviivan hujakoilla olevan röpyläisen alueen, jonka on tarkoitus viestiä kuskille, että aikalailla piennarta pitkin jo mennään?
Ei tule mitään.
Poistun liikenteen seasta seuraavasta liittymästä Takukankaan levähdyspaikalle. Sammutan autoni, vedän käsijarrun päälle ja kaadan penkin selkänojan. Jos hetken levähtäisin. Seuraava muistikuvani on kun avaimet tippuvat kädestäni, mutta sekin on vain välähdys, joka ei onnistu kiskomaan minua unesta.

Herään viideltä. Poskeeni on painautunut kuluneen penkin pintakuviot. Viereeni on parkkeerannut rekka. Aurinkokin on vaihtanut paikkaa niin, että autoni on jäänyt varjoon. Olen nukkunut tässä yli tunnin ja se paitsi näkyy naamassani, myös tuntuu oikeassa pakarassani puutumuksena. Nostan penkin takaisin ajoasentoon ja lähden ajamaan loppumatkaa Ouluun.

Olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan väsymykseen. Väsyttää herätä aamulla neljältä. Väsyttää ajatella seuraavan päivän työvuoroa. Hirvittää odottaa seuraavaa yövuoroa. Väsyttää nukkua vapaapäivät, joita on vähän ja nekin hujan hajan missä välissä sattuu. Väsyttää hymyillä, väsyttää kuunnella, väsyttää keittää kahvia. Tienaan, maksan veroja, maksan vuokraa ja laskuja. Väsyttää ja lyön laimin kaikkia ystäviäni sen takia.

Mihin hävisivät ne illat, kun viimeiset pennosen hupenivat seurustelujuomiin ja huolta huomisesta ei tunnettu? Oli vain fiilis, että elämä kyllä kantaa ja huomennakin selvitään. Mihin jäivät ne kauppareissut, jolloin ostoksia koriin lapatessa piti samalla laskea kuinka paljon rahaa jää jäljelle. Maitoa yksi purkki, jäljellä 7,50 euroa. Nuudelipussi. Jäljellä 6,90. 25. päivä. Yhdeksän päivää kelan tukiin. Tällä selviää mainiosti.

Ei rahassa mitään vikaa ole, mutta vähemmälläkin pärjäisi. Olisin valmis puolittamaan palkkani jos saisin tuplasti enemmän omaa aikaa. Kolmivuorotyö ei ole ihmistä varten. Eikä pyhäpäivinä työskentely, vaikka kuinka olisi tuplaliksa.

Jumitan koneeni ääressä, mietin nukkumista, mutta ajatus tuntuu ikävältä tähän aikaan illasta. Kuudelta siis. Päätän valittaa hetken murheitani maailmalle ja jatkaa mielekkäämmän työn etsimistä. Tämän vuoden jälkeenkin haluan löytää puhelimesta ja koneelta paljon kuvia kuluneesta 12 kuukaudesta ja muistella niiden hienoja hetkiä.

.