keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Puhelinmyyjä


- Muttakun minä en käytä nettiä!
- Kaikkihan sitä käyttävät. Pitää maksaa laskut, lukea uutiset ja tottakai myös päivittää facebookkia!
- Ei mulla ole facebookkia. Kuulun siihen pieneen ernu-vähemmistöön, jotka eivät sitä käytä.
- Ai, noh. Niin. Eihän se pakko ole. Mutta pitäähän laskut maksaa?
- Ei mulle tuu kesällä laskuja. Ja mulla on puhelimessa tarpeeksi hyvä netti. Sillä pärjään jos jotain tarvii.
- No mutta eihän tietokoneesta ole mitään hyötyä, jos siinä ei ole nettiä.
- Minun kai pitänee sitten hommata vain vanhanaikainen kirjoituskone. Siihen ei kaiketi tarvitse sitä nettiä?
- ...mustepatruunat ovat kalliita
*pitkä hiljaisuus*
- No mutta millainen liittymä sulla puhelimessa on?


perjantai 3. toukokuuta 2013

Ollappa kivi




Olen aavikko, johon vesi vaan uppoaa, ilman mitään näkyvää, saati tuntuvaa vaikutusta. Ärsyttävä ja äänekäs pikkulapsi kaappaa minut liian kirkuvanpunaiseen lapioonsa ja heittää muovisankon pohjalle. Pyörittelee, sekoittaa ja lopulta kääntää kokonaan ympäri. Olen hiekkakakku, joka saa koristeekseen kolme tuntia mällätyn Hubba-Buban.

Rauhaa ei kestä pitkään, sillä kohta matkaan pitkin lätäköitä ja mutaisia lehtiä jonkun kengänpohjassa. Kun alleni osuu tasaista maata, päätän tarttua siihen kiinni kaikin voimin. Huono idea. Limainen olemukseni kiinnittää kantajan huomion ja minut irroitetaan vetämällä kenkää ronskisti maata pitkin.

Kohta jään melko kirjaimellisesti taas jonkin jyrän alle, kun perhetilaihmefarmari ajaa ylitseni. En ehdi pyöriskellä takarenkassa pitkään, kun jo päätän jatkaa matkaani renkaanvaihdon yhteydessä likana korjausmiehen käsissä. Kahvihuoneessa siirryn kuivuneeseen pullaan, jota käsien omistaja ei haluakkaan syödä.

Hetken jo ajattelen olevani turvassa rumassa pullassa, mutta vielä mitä! Seuraavassa sekunnissa lennänkin jo komeassa kaaressa ulos, jossa iso kuolaava tanskandoggi nappaa minut kiinni. Ehdin juuri ja juuri tarttua sen nenän päähän ennenkuin muu pulla sujahtaa koiran isoon suuhun. Tähän väliin en kehtaa edes kertoa missä kaikkialla tuon kuonon kanssa kävin, mutta lopulta koira jolkotteli kotiinsa ja minä pääsin tiputtautumaan huoneen nurkkaan koiran aivastaessa.

Laiska siivooja löytää minut ja lakaisee maton alle piiloon. Ei mikään maailman paras piilopaikka, sillä Tonnikeiju Kanta-astujien tukiryhmä jylistää ylitseni tasaiseen tahtiin ja jossain vaiheessa olen aivan varma, että joku yrittää hyppynaruhyppelyn ennätystä samaisella matolla.

***
Kello on kahdeksan illalla. Löydän itseni jostain sängyn ja peiton välimaastosta. Koko päivän olen toivonut olevani vain iso kivi: liikkuisin vasta seuraavalla jääkaudella.

Olo alkaa olla jo lähempänä normaalia. Sillä sekunnilla, kun pystyn kääntämään kylkeäni ilman , että sisälläni pyörähtää Särkänniemen kaikki vuoristoratalaitteet ja niiden tapaiset, päätän, etten enää ikinä halua kokea moista krapulaa.




tiistai 16. huhtikuuta 2013

Odottajan aikaansaamattomuus

"Miksi kaikki odottaa jotain? Jatkuvasti. Ja sitten kun se jokin tapahtuu nii se ei ollukkaan nii ihmeellistä ja pitää taas keksiä jotain odottettavaa."

Tässä on jo jonkin aikaa antanut tiettyjen asioiden odottaa. Vähän turhankin pitkään kohta. Opinnäytteen kirjallinen osuus ei vain ota edetäkseen. Itseasiassa en ole vielä käytännössä aloittanutkaan, vaikka deadlinekin oli jo viime perjantaina. Käykö syyttäminen kahden päivän ruumiinilämpöni poikkeustilaa, joka kaatoi minut opinnäytteen kahden viimeisen tekopäivän ajaksi sohvan pohjalle?

Periaateeni olla viemättä töitä kotiin ei tässä oikein tunnu toimivan. Koulussa on yksinkertaisesti liian vähän aikaa tehdä sekä kirjallista- että varsinaista työtä. Vika on tosin suurelta osin aivan omani, sillä valitsin oppariksi sen verran haastavan työn, että kouluajan jakaminen myös kirjoittamiselle on pitkälti mahdotonta. Perinteinen mekaaninen pajatso ei ole ihan joka puuseppäopiskelijan ensimmäinen ajatus  opinnäytetyötä mietittäessä. (Kuvia siitä, jahka työ on kokonaan valmis ja viimeistelty!)

"Kaikki ajallaan"
Mutta kun se odottavan aika on niin pitkä! Asiat eivät parane odottamalla, saati etene ollenkaan. Paremminkin pysähtyvät johonkin yhteen tiettyyn hetkeen. Kappas, olen edelleenkin tässä: telkkarin ääressä, sänkyni ei-seinänpuoleisella laidalla. Katson teeveen tarjontaa, olematta sen enemmän kiinnostunut mistään erityisestä. Ohjelma ohjelman perään odotan vain seuraavaa surkeaa showta, koska jokin pieni piru aivojeni sokkeloissa väittää, ettei minulla muka ole tärkeämpää tekemistä. Että onhan tässä aikaa...
Tiskit ehtii tiskata huomennakin ja opparin kirjoittaminen on muutenkin myöhässä, joten miksi enää kiirehtiä? Koulun loputtua on rutkasti aikaa hakea ja olla töissä, joten miksi suotta vaivata päätään työhakemuksilla, kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.
...kuten Rillit huurussa ja sen jälkeen alkava subin maanantaileffa.
Hoidan asiat sitten kun ne ovat ajankohtaista.

Vähän nipottavampi asenne, herkempi mieli ja taito murehtia kaikki maailmansurut ennen nukkumaanmenoa, niin olisin jo ajat sitten kehittänyt itselleni kuukauden ressimenkat tai vähintään keskivaikean masennuksen.
Mun puolesta tuo huolestuminen saa  odottaa. Pitää ensin hoitaa juoksevammat asiat pois alta ja sitten vasta ressaantua, jos siltä vielä silloin tuntuu.





maanantai 11. maaliskuuta 2013

Tajuut sit ku oot vanhempi


Kun olin pieni, ajattelin kaikista itseäni vanhemmista, että vau, tuo on tuollainen viisas aikuinen, joka tekee kaiken oikein. Aikuisilta kysyttiin aina apua. He tiesivät mitä pitää tehdä, jos on pyörästä mennyt kumi puhki tai naapurin pojan kanssa tullut riitaa. Kaikkeen oli ratkaisu. Aina. Vanhemmat ihmiset olivat niitä, joita katsottiin ylöspäin. Jollaisiksi haluttiin tulla.

Täytin pari vuotta sitten 18. Olin siis lain silmissä aikuinen. Olo ei vain ollut yhtään sellainen. Ajattelin, että oikea aikuisuus tuleekin sitten vasta parin vuoden kuluttua. Silloin olen viisas, nuori aikuinen. Silloin minulla ei ole ongelmia. Loppujen lopuksi en alkanut huomata kummoisia eroja 16 vuotiaan ja parikymppisen välillä. Ihan kuin kehitys vain pysähtyisi jossain vaiheessa aivan totaalisesti. Kun on tarpeeksi vanha, tiedonimukyky lakkaa toimimasta ja aletaan toimia malleilla mitä on siihen mennessä keritty oppia.

Oli hienoinen pettymys huomata etteivät aikuiset olekaan sen fiksumpia kuin kukaan muukaan. Naapurin kanssa on riitaa, parisuhteet eivät kestäkään, kaikkea ei voikaan korjata, kaverista puhutaan ikävään sävyyn selän takana eikä kaikilla menekään niin hyvin. Ei olekaan varaa vuokraan, kaikilla ei olekaan töitä, kaikki eivät ole onnellisia tai tyytyväisiä.

Aikuiset ovat satuolentoja. Taruja, joita meille syötetään totena koko elämämme niin kauan, että itse tajuamme tulleemme huijatuksi. Tätäkö tämä onkin? Rahahuolia, ihmissuhdesolmuja, järjettömiä morkkiskrapuloita sunnuntai-aamuna, naistenlehtien "näin teet itsestäsi nuoren näköisen" (lue; "näin huijaat iseäsi") -mainoksia.
Puliukko heräilee ojanpohjalta kerjäämään lantteja seuraavaa kaljaa varten, vanhat miehet kopeloivat tyttöjen berbereitä baaritiskillä, facebookissa nelikymppiset herjaavat toisiaan kirpputorilla ja poliitikkojen ahtaat mielipiteet ja arvomaailmat estävät kaikilta tasa-arvoisen avioliiton. Ihminen, -lapsi, nuori tai aikuinen, on vain tyhmä, itsekäs olento, jonka perimmäinen tarkoitus on toimia vain itsensä hyväksi.

Vaan pata kattilaa soimaa. Jatkossa aion ihan yhtälailla huijata noita nuoria tulevaisuutemme toivoja esittämällä hyvää roolimallia ja ns. aikuista. Aion olla sotkussa raha-asioideni kanssa, hukata kotiavaimeni, tehdä vääriä valintoja, kompastella, riidellä naapurin kanssa ja varastaa pikkuhilut löytämästäni lompakosta. Aion opettaa pikkusiskoille mikä on oikein ja mikä väärin, neuvoa miten sotkuista selvitä ja samalla olla itse opastusteni varoittava esimerkki.

Silti, -huolimatta tästä kaikesta, sisälläni asuu edelleen se pieni lapsi, joka pääsiäisenä -97 hukkui vaarin kumisaappaisiin ja keräsi rahansa kotipihan rahapuista. Ei muuta kuin kattila päähän, lusikka tanaan ja aikuista leikkimään!


äidiltä kysyin kuinka lintu lentää
miksi hauki on kala, kaikki tämä hämmentää
joten pähkäilyt sikseen, takas leikkikehään
harjottelemaan kuinka hiekkakakkuja tehään.

maanantai 4. helmikuuta 2013

myrskyn jälkeen



Mä tunnen sinut pikkusisko
                me vaikka vasta kohdattiin
Kaikesta on jo aikaa. Niin paljon päiviä, viikkoja, kuukausia. --Vuosia.
Ja yhtäkkiä olet taas siinä.
niin monin kasvoin ennenkin  sä vierelläni maannut oot
Katsot minua, enkä meinaa sinua tunnistaa. Oletko tosiaan noin paljon muuttunut?
Takkuiset hiukset rinnoillasi, aamuyön utu silmissä
Mutta kyllä se sinä olet. Samat kasvot, samat silmät. Sama katse.
kuin lihaksi ois tulleet, kasteiset niityt, unen laaksot
Yhtäkkiä kaikki entinen piirtyy valokuvan tarkasti mieleeni. Mutta onko se hyvä asia, sitä en mene vannomaan.


kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata
Minä olen varjo, eikä varjoa erota pimeässä. Minä olen näkymätön
ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Sen pienen huomaamattoman hetken, kun tähdenlento tuo valon, sinä näet minut.
ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota
Sinä olet aurinko, minä olen luomuksesi. Minua ei ole ilman sinua.
    kun hetken vain
            sut pitää saan
                     ja unohtaa
                                                                        Näe minut tässä. Vain tässä.


kun unessasi, pikkusisko, kuupurrellasi purjehdit
                                                                                             Minuako etsit?
ja aamutähti otsalla  astelet yön laitoja
Olet oikeilla jäljillä. Täällä olen.
     
      sateiset saaret lännen äären, kirsikankukat japanin.
Niin etelä ja pohjoinen
           Kaikki meitä varten on

 
ikuisuus yksi huokaus vain
menneisyys: todiste siitä, että tulevaisuus on olemassa.
yksi yö kuin koko elämä
Yksin yö kera omien ajatusten. Ne syövät minut elävältä seuraavaan aamuun asti.
tuoksussasi keväät tuhannet
Kuin olisin ollut täällä aina. Alkuräjähdyksestä hamaan loppuun.


ei etäisyys, ei vuodetkaan
                           
ei mikään meitä erota

jalkani liikkuvat, siipeni paiskovat ilmaa allensa, kynteni raapivat kivistä maata.
 
                      ja  silti

 hetken tie   
               on kevyt             
kaksin kulkea



                                                                                                               En koskaan muuttunut




opit vain tuntemaan minut paremmin.





keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ressiä ja lauhaa

Volbeatin biisi Fallen sai tänään ihan uuden merkityksen. Lauhan kelin takia tiet ovat nimittäin muuttuneet melko liukkaiksi noin niinkuin kesäkengillä menijälle. Koulusta kotiin vaeltaessani napeista kuului: "See me falling, yeah down and lonely. Are the angels on their way? Im in the dirt. Hear me screaming, see me bleeding..." ja kohta meni meikäläinenki samaa kyytiä. Maan vetovoima vain yhtäkkiä päätti vaikuttaa koko kroppaani pikkaisen normaalia enemmän. Ensin jalalla koreasti, mutta todennäköisyyksistä huolimatta nätti laskeutuminen spiderman asentoon, muiden kehonosien kuin jalkojen koskettamatta maata. Screw you gravity!
Meri 1, maan vetovoima 0.

Viime öinä oon nukkunu vähän huonosti. Ekaks syyks aattelin unikaverin äkillistä puuttumista, ku pitkään viihtynyt vieras etelästä lähti takaisin kotiinsa. Olin siinä viikon aikana jo ehtinyt niin tottua toisen kehon lämpöön vieressäni ja kun se yhtäkkiä taas lähti, tuli kylmä.
Toinen vaihtoehto olis tää ressi, mitä oon onnistunu repimään siitä, että tää on viiminen vuosi mun puusepän opinnoissani. Näyttötyö pitäisi saada huhtikuuhun mennessä valmiiksi ja jo nyt tuntuu, että aika loppuu kesken ennenkuin olen päässyt edes puoleenväliin.
Lopulta päätin, että syy unettomuuteen onkin puhelimeni vika. Olin mielenosoituksellisesti pistänyt sen kokonaan pois käytöstä viikonloppuisen välikuolemansa takia ja ottanut korvikkeen käyttöön. Sillä en osannut kirjoittaa ja osa puhelinnumeroistakin katosi, kun eivät kaikki olleetkaan sim-kortilla. Ylpeys ei antanut ihan heti periksi kaivaa omaa puhelinta laukun pohjalta takaisin käyttöön. Tyhmä se on. Ja surkea ku mikä. Eikä siitä saa akkuakaan pois. Siinä olokoot.

Tosin tänään annoin jo taannoisen temppuilun anteeksi ja tukin sim-kortin taas tuttuun kelkkaansa. Jatkamme yhdessä taas niin kauan, että välikuolema meidät taas erottaa.


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Oodi ystävälle

Sinä rakkaani karvajalka, sinä unteni apina. Olet nätti kuin tiskirätti ja juokset kuin etana! Tämä on ylistyslaulu ystävälleni, jota en halua menettää. Onneksi hällä on hyvä huumori, ettei tää postaus nyt mee aiheuttaan välirikkoa. ..niihän?


Pienuuden huippu on se, kun mannaryyni on kyykyssä ja hitauden huippu, kun etana jarruttaa kurvissa. Laiskuuden huippu on, kun ei jaksa edes nukkua, tai näkee unta, muttei viitsi edes katsoa. Varovaisuuden huippu, kun nukkuu vesisängyssä pelastusliivit päällä, saituuden huippu, kun tarjoaa laimentunutta vettä solmuun vedetyllä pillillä ja rumuuden huippu, kun menee marjapellolle ja linnut tuovat viimevuotisetkin marjat takaisin. Näin ollen, rakas ystäväni, sinulla ei ole mitään hätää. Sinä ja minä, me kuulumme ryhmään, jotka vain kiipeämme rosvontikkailla maton reunalle heiluttelemaan jalkojamme ja nauramaan toisen kompastuessa kengännauhoihinsa, vaikka on pukeutunut tarralenkkareihin.

Saat minut ja varmasti monet muutkin aina hyvälle tuulelle. Ei haittaa vaikka piuhasi ovat joskus vähän pitkät, -ainakin ne on vedetty vintille asti. Kasaat kotonasi tikkaita kertoen, että ne ovat vain koriste ja sisustuselementti siinä vaiheessa, kun joku huomauttaa, että askelvälit ovat liian pitkät sinulle. Väitteesi tueksi nostat läppärisi alimmalle puolalle: "tietokonepöytä!". Haet ärrältä muuttoilmoituksen ja sitä täyttäessä kyselet meiltä ruotsinkielisiä sanoja kuten tidigare adress. Kun heität meidät kotiin, haet matkalta uudet ilmoituspaperit, -tällä kertaa suomenkieliset.

Kaiken kaikkiaan, vaikka oletkin terävä kuin vaarin vanha partaveitsi, en sinua mihinkään vaihtaisi. Olet hyvä juuri tuollaisena pikku ilopillerinä. Jokaisella pitäisi olla elämässään yksi sunlainen. Osaat auttaa huonoina aikoina, otat muut hyvin huomioon, valovoimainen persoonasi piristää räntäisimmänkin päivän ja äänesi saa muun ympäristön kuulostamaan huopatossutehtaan lakolta.


Sulla on kokoajan jotain tekemistä, menemistä tai kerrottavaa enkä vaa ymmärrä mistä sä ton kaiken energian revit ja miten saat sen kestään nii pitkään. Hankala uskoa et sääki nukut joskus. Oon käsittäny sun vuorokausirytmin jotakuinki näin: menoa, menoa, menoa, menoa ja menoa JA silti jostain löytyy aina aikaa ystävillekki.

Hienoja puolia sussa on toi et osaat täyttää kaikki hiljaiset hetket ja paikat, piristät puhelut vastaamalla haloon sijasta "huyyväää... Mitä?". Kutsut kaikkia esineitäsi villasukista autoon häneksi. Juot kahvisi mieluiten vasta kun hän on jo jäätynyt kuppiinsa ja pyynnöstä huolimatta muistat aina luetella ajaksesi ääneen. Olet todella avoin ja ennakkoluuloton (lue: höveli) persoona, joka kuulemani mukaan hyväksyy myös heterot.

Kaiken kaikkeaan olet mahtava ihminen, hieno ystävä ja yksi niistä harvoista, joka pystyy näkemään missä tahansa asiassa positiivisenkin puolen. Pidä toi!

Rakkain terveisin
Meri