Vuodet vieriä saa

Löysin vanhoja äikän vihkoja ja päiväkirjoja ku hiihtolomalla kävin kotona pyörähtään. Olin alunperin ettimäs vanhoja piirustuksiani, mut samasta kasasta löyty paljon muutaki tavaraa mitä en muuttojeni yhteydes ollu vieny pois. Nostalgisia hetkiä ku luki noita vanhoja kirjotuksia. Enkä ees muistanu et olin joskus kirjottanu päiväkirjaaki. Ei siel kyl mitää jännää ollukkaan. Pääasias olin kertonu päivän tapahtumista ja hassuista mietteistäni.

Mut kuitenski. Vanhasta äikänvihkosta löyty harjotus, jossa oli pitäny kirjottaa tarinalle alotus ja lopetus, mut ei sitä väliosaa ollenkaan. Aattelin huvikseni kokeilla kirjottaa kokopitkän kertomuksen käyttäen tota alotus-lopetus juttua.

***

1st POV

Mummot on taas vallanneet markettien pelikoneet, kirosin mielessäni maleksiessani pelikonerivin ohitse. Pudotin 20 senttiset takaisin taskuuni. Täällä niitä ei ainakaan voisi pelata.

Löydän itseni kotini eteisestä puolisen tuntia myöhemmin. Nappaan aurinkolasit nokaltani ja heitän ne samaa kyytiä avainten kanssa eteisen pöydälle. Avaimet osuvat kulhoonsa ja aurinkolasit kolahtavat vaimeasti sen viereen. Kuinka monesti olenkaan toistanut saman rituaalin? Noh, ainakin niin useasti, ettei enää tarvitse heittämisen jälkeen palata takaisin nostaakseen kulhostaan ohisinkoutuneet avaimet paikoilleen. Pysähdyn peilin eteen ja huokaan syvään. Tumma tukka sojottaa pääosin ylöspäin, mutta osa on hiuksista haluaa elää omaa ernuelämäänsä osoitellen kapinoiden itään ja länteen. Miksi, oi miksi?

Kävelen yksiöni ikkunan ääreen napsauttaen matkallani kahvinkeittimen päälle. Avaan ikkunan vaikka on vielä helmikuuta ja pakkastakin, -ilmaston ns. lämpenemisestä huolimatta. Ainakin aurinko paistaa. Lempivuodenaikani on tuloillaan. Viileä ilma virtaa sisään lämpimään asuntooni saaden näyn väreilemään kohdassa, jossa kylmä ja lämmin ilma tappavat toisensa. Hiljaisuus ei häiritse minua. Se on rauhoittavaa ja antaa ajatuksilleni määrättömästi tilaa vaeltaa omia reittejään, ilman, että musiikki johdattelee sitä mihinkään suuntaan.

Kahvin tuoksu täyttää pikkuhiljaa pienen asunnon nurkat ja vetää minut pois ikkunasta. Olen asunut täällä yksin kohta vuoden. Tietyt rutiinit, tavat ja rituaalit ovat jo alkaneet juurtua melko tiukkaan. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka menevät kokoajan samoja uria, mutta olen näemmä alkanut itse tulla samanlaiseksi. Rutiinit tekevät arjesta tutumman ja turvallisemman.

2nd POV

Tunnustelen ryppyisellä kädelläni vanhan takkini taskuja. Sormiini osuu pari lanttia. Vanhoihin ruttuisiin kasvoihini nousee pieni hymy. Noukin kolikot käteeni ja köpöttelen kohti pelikoneita. Mieleeni nousee muisto aikojen takaa: nuori nainen kiroili aina sitä kun kaikki kylän mummot valtasivat kaupan jokaisen pelikoneen, eikä hän päässyt kokeilemaan onneaan. Voi toista.. Tässä minä nyt olen yksi niistä kylän mummoista sitten, mietin pudottaessani ensimmäiset lantit koneeseen.

Noin tunnin päästä olen kotimme eteisaulassa. Lasken avaimet varovasti kuppiinsa, -minä kun en koskaan ole oppinut heittämällä osumaan siihen helkkarin kulhoon, jota se kantoi mukanaan aina asunnosta toiseen. Kaiken muun se aina hukkasi muuttokuormissa, paitsi tuon ruman posliinikipon. Hymähdän muistolle. Pysähdyn hetkeksi peilin eteen. Harmaat hiukseni sojottavat vähän joka suuntaan, mutta ovat silti hyvin. Kosketan kädellä kasvojani, -kuinka ne ovatkaan vuosien mittaan muuttuneet. Katselen hetken nimettömässäni kimaltelevaa kulunutta kultasormusta ja lähden köpöttelemään keittiöön. Laitan kahvin keittymään ja avaan terassin oven. On kevät.

Tapasimme keväällä melko tasan 55 vuotta sitten. En voi uskoa, että siitä on niin kauan! Käyn keittiössä kaatamassa itselleni kupin kahvia ja sammuttamassa keittimen. Suunnistan kohti terassia, nappaan mukaani sinisen viltin ja istahdan verannan pehmeälle sohvalle. Lasken kupin pöydälle, suljen silmäni ja nautin auringon lämmöstä kasvoillani. Olen kuulevinani tuttujen sipsahtelevien askelten lähestyvän ja kohta tunnen kuinka, sohvan toinen reuna painuu hieman, kun joku siihen istuu. Lämmin käsi tartuu omaani rakastavasti. Samalla lailla kuin se on tarttunut siihen vuosikymmenten ajan kaikista kolhuista huolimatta. Nautimme hetken hiljaisuudesta, kunnes toinen kuiskaa: "Senkin vanha pieru." Hän hipaisee poskeani nostaen hymyn ryppyisille kasvoilleni. Tuohon romantikkoon minä aikanaan rakastuin.