Pehmeämmät mukulakivet

Maanantai 15.10.2012

Ilta hämärtyy, on tullut syksy ja kohta tulee talvi. Vuodenajat vaihtuvat tutulla kaavallaan: kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi... Maailma on tosin mennyt sen verran sekaisin, että tarkkaa ajankohtaa ei kunkin vuodenajan saapumiselle enää voi määritellä. Joskus talvi tulee jo lokakuussa ja toisinaan vasta tammikuussa. Viime talvena oli paljon lunta. -Jos en aivan väärin muista. Sitä tuli kuitenkin vielä 25. toukokuuta pohjoisemmassa suomenkolkassa.

Istun vakiopaikallani lähijuna N:ssä: (pohjoiseen päin katsoessa oikealta puolelelta junaan kiivettäessä ovesta vasemmalle, portaat ylös, ikkunapaikka, selkä menosuuntaan ja niin pois päin.) Pyörittelen päässäni otsikoita, jotka kirjoitin Helsinki-aiheisiin postauksiini, joita en koskaan saanut valmiiksi, saati julkaissut. Yhden parvekkeen kerrostalo, Kaksisataa hiljaista junasta, Sihinä ja kopina, Päivä jolloin metrot kulkivat vain itään, Helsingin valot, Makkaratalo, Annankadun kiinalainen, Lippakioski, Kuuleeko herra tasavallan presidentti?... Asiaa oli paljon, mutta tämä hiljaisuus tarttui. Täällä se on niin, että jos jokin asia halutaan tehdä selväksi, se sanotaan suoraan, nopeasti ja mutkittelematta, ja jos ei sanota suoraan niin sitten ollaan hiljaa. Eli otsikoiksi jäivät sitten nuokin.

Nousen junasta ja huomaan aseman liukuportaidenkin pyörivän väärään suuntaan. Miten..? Harvoin ne ne edes pyörivät mihinkään suuntaan, mutta tänään yleensä ylöspäin liukuvat portaat valuvat alaspäin ja toiset portaat pysyttelevät tiukasti paikallaan. Pienen hämmennyksen aiheuttaman ajatuskatkon jälkeen nousen ylös pysähtyneitä portaita pitkin. Todella kummallinen ilta.. Johtuneeko siitä että tämä on niitä viimeisiä virallisia iltoja, jotka vielä asun täällä?

Muistan tapahtuneen aiemmilta viikoiltani täällä: Kävelen töistä takaisin kämpille kun tiellä vastaani leijuu saippuakupla. Katson, kun se lipuu rauhallisesti editseni. Kurotan kättäni sitä kohti, mutta se heilahtelee leikkisästi kauemmas. Muisto herättää ikäväni jälleen roihuunsa. En ole nähnyt perhettäni aikoijin! Tosin isä ja kaksi nuorinta siskoani kävivät pyörähtämässä näillä leveyksillä kolmannella viikollani täällä, ja vanhempaa siskoani näin, kun pyörähdin Oulussa jokin aika sitten. Mutta silti. Lähellä, mutta silti niin kaukana. Samoin ystäväni.

Ajatella, ikävöin jopa Oulun katujen mukulakiviä ja Rotuaarilla pyörivää kivimöhkälettä. Ikävöin sitä kuinka tuuli puhaltaa tukan solmuun Pikisaareen johtavilla silloilla, kuinka ihmiset seisovat nipussa Hevimestan edessä odotellen Koskilinjojen aina-aikataulussaan -busseja. Ikävöin sitä, kun kaverit kokoontuvat viikonloppu-iltaisin yhteen ja nauttivat toistensa seurasta kera Koffin ja Karhun. Ikävöin sitä, kun pakasta on aina yksi kortti hukassa, eikä juomapelissä koskaan nosteta viimeistä ässää tai pata-akkaa. Ikävöin asioita, joita en ajatellut, että voisi ikävöidä. Aika alkaa olla jo korkea takaisin tulemista varten, vai mitä?
Siinä vaiheessa kun alkaa ajattelemaan, että kaipaa jopa niitä pakkasenhuurteisia aamuja, kun kaikki bussit ovat myöhässä ja yrmyimmän nokkaansa pitkin kanssaihmisiä mittailevan emännän lapsi huutaa kurkku suorana Ave Mariaa, ja vihoviimein saapuvan bussin radio soittaa Rakkauden hautaa ja Arttu Wiskaria Radio Novalta, huomaa, että aika todellakin kultaa muiston kuin muiston

Vaan kohta nähdään !

Hyvästi Helsinki!
Suomineidon lanteet, täältä tullaan!