Herään tästä kämpästä, jota nykyään kodiksikkin kutsun, huolimatta siitä, että äitini luonnehti tätä hiukan ankeaksi. Mietiskeli viimekäynnillään ääneen, että eihän sun ole pakko tässä asua. Että onhan noita enemmän sinunnäköisiäkin paikkoja varmasti vapaana tai vapautumassa.
Noh, 25 neliötä ei ole kummoisen kokoinen, mutta kelpaa minulle. Kyllä tämä nyt vanhempien katsastuksen jälkeen on kodikkaammaksi muuttunut. Palaneiden jouluvalojen tilalle hommasin uudet ja sain siskolta lasiovisen kaapin johon sain tungettua astiastoni. Täällä kun on niin hemmetin vähän säilytys- ja laskutilaa.
Mietin miten kuluttaisin aikaani. Sunnuntait kun tuppaavat olemaan vähän tällaisia.. --lepopäiviä? Kaksi vartaloa makaa sängyssäni yhteenkietoutuneina. Vain hiljainen tuhina saa minut vakuuttumaan, että he ovat vielä elossa, vaikka epäilykset moisesta heräsivät siinä vaiheessa kun kello kävi jo yhtä. Työstän hetken blogitekstiäni, jota olen miettinyt ja pyöritellyt jo pari viikkoa päässäni, mutta en tahdo saada naputeltua ajatuksiani selviksi lauseiksi tietokoneen hohtavaan näyttöön. Kursori vain vilkkuu paikallaan valkoista taustaa vasten. Jos tuolla tikulla olisi ääni, se olisi samanlainen kuin mummin ja vaarin tykönä olevan vaarin tekemän ison seinäkellon tasainen hengitys yön pimeinä tunteina: tik, tak, tik, tak... Eikä mitään tapahdu.
Luovutan kirjoittamisen suhteen ja lataan puhelimeeni jo aikoja sitten koneelle hakemiani biisejä. Glitter in the air, Creep, Iris, Pikku Huopalahti, November rain ja niin edelleen. Myös uusi suosikkini Sam and the Womp, Bom Bom livahtaa mukaan. Vedän eteisen oven perässäni kiinni ja tarkistan, että laukussani on missio-kirjani ja kyniä sekä lompakko. Heitän takin niskaani, laukun olalle ja tupsupäisen pipon päähäni ja hiivin ulos. Ulkona laitan musiikin soimaan ja suuntaan pyöräni patosillan kautta keskustaan.
Ensimmäinen kohteeni on Rotuaaripallo. Aukio on täynnä porukkaa. Lavan reunalle tuodut kaiuttimet soittavat joululauluja. Ne vievät tämän vuoden joululaulujenkuulemisneitsyyteni. Vaikka en olekkaan mikään tämän vuodenajan rallatusten parhain ystävä, tuo tumman miesäänen elvismäinen laulu tunnelmaa. Mummot katsovat minua hymyillen, kun istun jalat koukussa penkillä pieni vihko sylissäni. Piirrän nopeasti, sillä ilma on sen verran vilpoinen, että kädet paleltuvat kymmenessä minuutissa. Todettuani, että monumentti näyttää paperissa tarpeeksi samalta kuin luonnossa, suljen kirjan ja lähden hetkeksi kiertelemään kaupunkia ja ihastelemaan jouluvalojen tuomaa tunnelmaa.
En jaksaisi vielä suunnata kotiin, joten hetken kuluttua löydänkin itseni Coffee Housen nurkkapöydästä, edessäni höyryävä kahvimuki, mustakantinen vihko ja kynät. Annan viivojen värjätä valkoiseen paperiin tuoleja ja ihmisten selkiä. Muiden kahvittelijoiden keskustelut virtaavat sekavana massana korviini, mutta en tartu kuuntelemaan mitään yksittäistä sananvaihtoa sen tarkemmin, nautin vaan siitä, että ympärillä yleisesti ottaen edes on elämää, toisin kuin kämpilläni...Puhelimeni muuttuu yhtäkkiä Asaf Avidaniksi laulellen One day reconing songia. Näytöllä vilkkuu entisen työkaverini nimi. "Ollaan kohta Oulussa. Nähtäskö?" Kuulumiset vaihdetaan pikaisesti linja-autoasemalla, sillä kaverini jatkavat matkaansa melkein samantien saapumiseni jälkeen.
Pyöräillessäni takaisin kotia kohti, pysähdyn tapani mukaan patosillalle katselemaan vesivoimalan valoja. Tässä on jälleen yksi syy miksi alan pikkuhiljaa viihtyä tällä puolen Tuiraa. Joki virtaa tummanpuhuvana allani kohti voimalaitosta jääden sulkuporttien taakse pyörimään ja odottamaan kevättä.
Tunnen syyllisyyttä, siitä, etten ole aikoihin taas julkaissut blogissani mitään, joten kämpille päästyäni annan sormieni vain tanssia näppäimistöllä vailla mitään sen isompaa asiaa.
Sataisipa lunta.
