Sirpaleita

22.12.2011

Onkohan minusta tähän?

Pakkaan laukkuni ja jätän taakseni kaiken tämän, jota ihanaksi arjeksi kutsutaan.

Aamun kiireen. Moottoritien ruuhkat. Huurteiset auton ikkunat.

Työkiireet ja sähköpostitulvan.

Tirisevän jauhelihan paistinpannulla illansuussa.

 Tuskan siitä, etten riitä kaikkeen.

Voiko näin edes sanoa? On ollut hyviä päiviä ja huonoja päiviä.

Valitettavasti jälkimmäisiä hieman enemmän.

Loma menee nopeasti.

Kun viikon kuluttua keskiyöllä könyän matkalaukkujeni kanssa takaisin kotiin, asunto on hiljainen ja siisti. Kengät suorassa rivissä eteisen kenkätelineessä, keittiön tiskiallas tyhjä.

Pyykit pesty ja viikattu. Kaukosäätimet paikoillaan.

Minunko Kotini? Ihan kuin katsoisin elämääni vieraan silmin.

Ero ja ikävä tekevät ihmeitä.

Tätä tämä on, arki ja elämä. Ihanaa ja välillä kamalaa, siinäpä elämänpituista ristiriitaa

kylliksi.

Tuntuu siltä, että elämäni palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen.

Mutta olen oikealla tiellä.

Voi elämä olla tällaistakin.

Saatoin viettää välillä opiskelijaelämää ilman, että joka aamu olisi pitänyt ajatella

Siinä mielessä aika on myös puhdistautumista.

Kuulostaa taiteilijaelämältä

ja sitä se onkin.

Jos haluaa oikeasti yhteyden muihin ihmisii, pitää uskaltaa tiputtaa kaikki julkisivut.

Jyvät erottuvat akanoista yksityiskohdissa

Ei ole isoja askelia vaan pieniä askelia.

Enää en anna muiden ohjailla elämääni.

Sydäntään pitää seurata. Vaikka se on riski.

Ihmisen tulee etsiä itselleen rakkain asia ja elää sen mukaan.

Periksi ei anneta

matkaa on jatkettava.