Ressiä ja lauhaa

Volbeatin biisi Fallen sai tänään ihan uuden merkityksen. Lauhan kelin takia tiet ovat nimittäin muuttuneet melko liukkaiksi noin niinkuin kesäkengillä menijälle. Koulusta kotiin vaeltaessani napeista kuului: "See me falling, yeah down and lonely. Are the angels on their way? Im in the dirt. Hear me screaming, see me bleeding..." ja kohta meni meikäläinenki samaa kyytiä. Maan vetovoima vain yhtäkkiä päätti vaikuttaa koko kroppaani pikkaisen normaalia enemmän. Ensin jalalla koreasti, mutta todennäköisyyksistä huolimatta nätti laskeutuminen spiderman asentoon, muiden kehonosien kuin jalkojen koskettamatta maata. Screw you gravity!
Meri 1, maan vetovoima 0.

Viime öinä oon nukkunu vähän huonosti. Ekaks syyks aattelin unikaverin äkillistä puuttumista, ku pitkään viihtynyt vieras etelästä lähti takaisin kotiinsa. Olin siinä viikon aikana jo ehtinyt niin tottua toisen kehon lämpöön vieressäni ja kun se yhtäkkiä taas lähti, tuli kylmä.
Toinen vaihtoehto olis tää ressi, mitä oon onnistunu repimään siitä, että tää on viiminen vuosi mun puusepän opinnoissani. Näyttötyö pitäisi saada huhtikuuhun mennessä valmiiksi ja jo nyt tuntuu, että aika loppuu kesken ennenkuin olen päässyt edes puoleenväliin.
Lopulta päätin, että syy unettomuuteen onkin puhelimeni vika. Olin mielenosoituksellisesti pistänyt sen kokonaan pois käytöstä viikonloppuisen välikuolemansa takia ja ottanut korvikkeen käyttöön. Sillä en osannut kirjoittaa ja osa puhelinnumeroistakin katosi, kun eivät kaikki olleetkaan sim-kortilla. Ylpeys ei antanut ihan heti periksi kaivaa omaa puhelinta laukun pohjalta takaisin käyttöön. Tyhmä se on. Ja surkea ku mikä. Eikä siitä saa akkuakaan pois. Siinä olokoot.

Tosin tänään annoin jo taannoisen temppuilun anteeksi ja tukin sim-kortin taas tuttuun kelkkaansa. Jatkamme yhdessä taas niin kauan, että välikuolema meidät taas erottaa.

Oodi ystävälle

Sinä rakkaani karvajalka, sinä unteni apina. Olet nätti kuin tiskirätti ja juokset kuin etana! Tämä on ylistyslaulu ystävälleni, jota en halua menettää. Onneksi hällä on hyvä huumori, ettei tää postaus nyt mee aiheuttaan välirikkoa. ..niihän?


Pienuuden huippu on se, kun mannaryyni on kyykyssä ja hitauden huippu, kun etana jarruttaa kurvissa. Laiskuuden huippu on, kun ei jaksa edes nukkua, tai näkee unta, muttei viitsi edes katsoa. Varovaisuuden huippu, kun nukkuu vesisängyssä pelastusliivit päällä, saituuden huippu, kun tarjoaa laimentunutta vettä solmuun vedetyllä pillillä ja rumuuden huippu, kun menee marjapellolle ja linnut tuovat viimevuotisetkin marjat takaisin. Näin ollen, rakas ystäväni, sinulla ei ole mitään hätää. Sinä ja minä, me kuulumme ryhmään, jotka vain kiipeämme rosvontikkailla maton reunalle heiluttelemaan jalkojamme ja nauramaan toisen kompastuessa kengännauhoihinsa, vaikka on pukeutunut tarralenkkareihin.

Saat minut ja varmasti monet muutkin aina hyvälle tuulelle. Ei haittaa vaikka piuhasi ovat joskus vähän pitkät, -ainakin ne on vedetty vintille asti. Kasaat kotonasi tikkaita kertoen, että ne ovat vain koriste ja sisustuselementti siinä vaiheessa, kun joku huomauttaa, että askelvälit ovat liian pitkät sinulle. Väitteesi tueksi nostat läppärisi alimmalle puolalle: "tietokonepöytä!". Haet ärrältä muuttoilmoituksen ja sitä täyttäessä kyselet meiltä ruotsinkielisiä sanoja kuten tidigare adress. Kun heität meidät kotiin, haet matkalta uudet ilmoituspaperit, -tällä kertaa suomenkieliset.

Kaiken kaikkiaan, vaikka oletkin terävä kuin vaarin vanha partaveitsi, en sinua mihinkään vaihtaisi. Olet hyvä juuri tuollaisena pikku ilopillerinä. Jokaisella pitäisi olla elämässään yksi sunlainen. Osaat auttaa huonoina aikoina, otat muut hyvin huomioon, valovoimainen persoonasi piristää räntäisimmänkin päivän ja äänesi saa muun ympäristön kuulostamaan huopatossutehtaan lakolta.

Sulla on kokoajan jotain tekemistä, menemistä tai kerrottavaa enkä vaa ymmärrä mistä sä ton kaiken energian revit ja miten saat sen kestään nii pitkään. Hankala uskoa et sääki nukut joskus. Oon käsittäny sun vuorokausirytmin jotakuinki näin: menoa, menoa, menoa, menoa ja menoa JA silti jostain löytyy aina aikaa ystävillekki.

Hienoja puolia sussa on toi et osaat täyttää kaikki hiljaiset hetket ja paikat, piristät puhelut vastaamalla haloon sijasta "huyyväää... Mitä?". Kutsut kaikkia esineitäsi villasukista autoon häneksi. Juot kahvisi mieluiten vasta kun hän on jo jäätynyt kuppiinsa ja pyynnöstä huolimatta muistat aina luetella ajaksesi ääneen. Olet todella avoin ja ennakkoluuloton (lue: höveli) persoona, joka kuulemani mukaan hyväksyy myös heterot.

Kaiken kaikkeaan olet mahtava ihminen, hieno ystävä ja yksi niistä harvoista, joka pystyy näkemään missä tahansa asiassa positiivisenkin puolen. Pidä toi!

Rakkain terveisin
Meri

Älä katso rumaa totuutta

"Kelpaisko mun seura viel jokski aikaa tälle illalle?"
"Kiitos vain, mutta ei kiitos. Ei nyt", sanoin ja suuntasin katseeni kotia päin. Sinne minä halusin. Nyt. Yksin. Kiitos.

Huolimatta siitä, että nukahdin illalla jo heti yheksän jälkeen, aamulla fiilis on sama kuin illalla ennen ja jälkeen tuon tapaamisen: väsynyt. Koulukaverin viesti keskeyttää puoli kahdeksan aamukriisini; jos olisin kymmentä vaille hänen autollaan, saisin kyydin kouluun. Pistän vipinää toimiini. Haukkaan aamupalaksi voitelemastani leivästä palasen ja totean jälleen kerran, etten ole aamupala-ihmisiä. Leipä unohtuu eteisen pöydälle, kun kiiruhdan ovesta ulos.

Koulussa saan vihdoin aloitettua pienen naulakon väsäämisen pyyhetelineeksi vessaan. Edellis(t)en jättämä hajoaa pikkuhiljaa kirjaimellisesti käsiin. Neljästä koukusta on jäljellä enää yksi ja puoli. Ja olisihan täällä kämpässä paljon muutakin rempattavaa, kuten keittiön laatikon etulevy, joka jäi käteen, kun sitä kerran nykäisi. Mutta kyllä tuo naulakko aloituksesta menee.

Pikisaaren silloille ei tuule tänään. Kiinnitin siihen huomiota suunnistaessani koulun jälkeen keskustaa kohti. Kiinan ystäväni ilmoittaa olevansa kaupungilla puoli viideltä, kellon seistessä asennossa kymmenen yli neljä. Ehdin siis hyvin käydä hakemassa huollosta viimeinkin palautuneen puhelimeni. Pyörähdän vielä vilkaisemassa Stockmannin alennusmyyntejä miettien, mihin tuhlaisin pikkusiskolta joululahjaksi saamani 10 euron lahjakortin. Hiukan ennen viittä hivuttaudun Deli-kahvilaa lähinnä olevalle ovelle odottelemaan ystäväni tavallista soittoa tai viestiä: Menee vielä kymmenen minsaa!

Kahvi on taas kallistunut joka paikassa. Arvolisäveron huima yhden prosentin korotus on nostanut kupillisen hintaa koulussa 10 ja Coffee Housessa 20 sentin verran. Ystävä Alvi on siitä ihana asia, ettei se vaikuta kuin hintojen nousuun. Opintotuestani sen sijaan katosi 135 euroa ja asumislisä on pysyttelee edelleen samana. Tässä odottelen, että joku ilmoittaa myös vuokrien nostosta ja siitä, että pesutuvassa konetta käytetään 20:llä sentillä 15 minuutin sijasta enää kymmenen minuuttia.
..Koska Arvo Isovero varmaan senkin kohta vaatisi.

Päätän säästää bussimatkan verran rahaa ja kävellä Ainolanpuiston läpi kotiin. Patosillalla pysähdyn jälleen kerran sillan kaaren korkeimpaan kohtaan, siihen, missä katulamppuun on spreiattu iloisen-sininen kirkkolaiva. "Everybody's tired of someone", musiikinsoittolaite tuumailee korvaani ennenkuin ehdin vaihtaa biisiä. Iloisempaa kiitos? "BOM BOM BOM!" karjaisee Sam and the womp, ylittäessäni suojatietä.

Hetken jo harkitsen tiskivuoreni kasvattamista, mutta päätän olla sellaiseen ihan liian laiska. Nappaan vaan aamuisen leipäni eteisen pöydältä ja sihtaan sen pitämään seuraa tyhjälle maitopurkille. Reissumiehen ja Ingmanin hellä suudelma kuitenkin järkyttää roskis-parkaa niin pahasti, että koko komeus romahtaa lattialle sitä kannattelevilta, näemmä myös balettista pyörähtyä harrastavilta, korkkiruuviakin kierommilta, naulantapaisilta metallinpalasilta.

Kaappaan koneen syliini. Se olisi sitten tämän vuoden ensimmäisen postauksen aika...

Ps. Oon ihan mielissäni ku mun lukijakuntaan kuuluu jo yheksän jäsentä! Kiitos mielenkiinnosta :--))