"Kiitos vain, mutta ei kiitos. Ei nyt", sanoin ja suuntasin katseeni kotia päin. Sinne minä halusin. Nyt. Yksin. Kiitos.
Huolimatta siitä, että nukahdin illalla jo heti yheksän jälkeen, aamulla fiilis on sama kuin illalla ennen ja jälkeen tuon tapaamisen: väsynyt. Koulukaverin viesti keskeyttää puoli kahdeksan aamukriisini; jos olisin kymmentä vaille hänen autollaan, saisin kyydin kouluun. Pistän vipinää toimiini. Haukkaan aamupalaksi voitelemastani leivästä palasen ja totean jälleen kerran, etten ole aamupala-ihmisiä. Leipä unohtuu eteisen pöydälle, kun kiiruhdan ovesta ulos.
Koulussa saan vihdoin aloitettua pienen naulakon väsäämisen pyyhetelineeksi vessaan. Edellis(t)en jättämä hajoaa pikkuhiljaa kirjaimellisesti käsiin. Neljästä koukusta on jäljellä enää yksi ja puoli. Ja olisihan täällä kämpässä paljon muutakin rempattavaa, kuten keittiön laatikon etulevy, joka jäi käteen, kun sitä kerran nykäisi. Mutta kyllä tuo naulakko aloituksesta menee.
Pikisaaren silloille ei tuule tänään. Kiinnitin siihen huomiota suunnistaessani koulun jälkeen keskustaa kohti. Kiinan ystäväni ilmoittaa olevansa kaupungilla puoli viideltä, kellon seistessä asennossa kymmenen yli neljä. Ehdin siis hyvin käydä hakemassa huollosta viimeinkin palautuneen puhelimeni. Pyörähdän vielä vilkaisemassa Stockmannin alennusmyyntejä miettien, mihin tuhlaisin pikkusiskolta joululahjaksi saamani 10 euron lahjakortin. Hiukan ennen viittä hivuttaudun Deli-kahvilaa lähinnä olevalle ovelle odottelemaan ystäväni tavallista soittoa tai viestiä: Menee vielä kymmenen minsaa!
Kahvi on taas kallistunut joka paikassa. Arvolisäveron huima yhden prosentin korotus on nostanut kupillisen hintaa koulussa 10 ja Coffee Housessa 20 sentin verran. Ystävä Alvi on siitä ihana asia, ettei se vaikuta kuin hintojen nousuun. Opintotuestani sen sijaan katosi 135 euroa ja asumislisä on pysyttelee edelleen samana. Tässä odottelen, että joku ilmoittaa myös vuokrien nostosta ja siitä, että pesutuvassa konetta käytetään 20:llä sentillä 15 minuutin sijasta enää kymmenen minuuttia.
..Koska Arvo Isovero varmaan senkin kohta vaatisi.
Päätän säästää bussimatkan verran rahaa ja kävellä Ainolanpuiston läpi kotiin. Patosillalla pysähdyn jälleen kerran sillan kaaren korkeimpaan kohtaan, siihen, missä katulamppuun on spreiattu iloisen-sininen kirkkolaiva. "Everybody's tired of someone", musiikinsoittolaite tuumailee korvaani ennenkuin ehdin vaihtaa biisiä. Iloisempaa kiitos? "BOM BOM BOM!" karjaisee Sam and the womp, ylittäessäni suojatietä.
Hetken jo harkitsen tiskivuoreni kasvattamista, mutta päätän olla sellaiseen ihan liian laiska. Nappaan vaan aamuisen leipäni eteisen pöydältä ja sihtaan sen pitämään seuraa tyhjälle maitopurkille. Reissumiehen ja Ingmanin hellä suudelma kuitenkin järkyttää roskis-parkaa niin pahasti, että koko komeus romahtaa lattialle sitä kannattelevilta, näemmä myös balettista pyörähtyä harrastavilta, korkkiruuviakin kierommilta, naulantapaisilta metallinpalasilta.
Kaappaan koneen syliini. Se olisi sitten tämän vuoden ensimmäisen postauksen aika...
Ps. Oon ihan mielissäni ku mun lukijakuntaan kuuluu jo yheksän jäsentä! Kiitos mielenkiinnosta :--))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti