Tuhkapilvi

Huomatkaa! Tää on kirjotettu sillon ku se tulivuori posahti tuolla pohjosimassa pohjosmaassa toissavuonna, mut painostuksen takia tämä nyt julkaistakoot täälläkin.

 

 

tekijä: Meri päivä: 22. huhtikuuta 2010

 

On se jännä. Yks tulivuori poksahtaa jossain maailman laidalla ja heti ollaan jumissa ku Eemeli soppakulhossa.

Ku oikeen aattelee nii mie olisin halunnu olla jossain lämpimässä paikassa ainaki 10 tonnia taskussa. Paluumatka kahen tonnin autolla hyvässä seurassa olis varmaan ollu melkonen kokemus. Siinä olis kerrottavaa sitte eläkepäivilläki. Ja kokemushan on kuitenki ihmisten antama nimitys erinäisille vastoinkäymisille. Tai toisinpäin.

Mut onhan tommosilla tapahtumilla muitaki haittapuolia ku se, että Ahtisaari joutuu matkustamaan autolla 150 tuntia Lissabonista takaisin Suomeen. Ja sille herralle sen luulis olevan helppoa, ku viimeistään sen nobel-palkinnon jälkeen kuvittelis, että hällä on varaa matkustaa tuommonen matka. Mut aatteleppa niitä raukkoja sitte, jotka oli laskenu lomakassansa niin, että juuri ja juuri pääsee lentäen kotiin kahden viikon lekottelun jälkeen. Ja lentoliput on maksettu jo etukäteen.

....Takaisin aiheeseen: miten kävi kaikkien hätälentojen ynnä muiden sellaisten? Jos joku on loukannut itsensä jossain kissan pierun tuolla puolen niin kuka sen raukan pääsi sieltä hakemaan ja millä? Mutta kävikö tässä kuitenki onni onnettomuudessa, kun ei mitään muuta katastrofia sattunut tuhkapilven leijuskellessa rauhallisesti taivaalla? No kuolihan tuo Puolan presidentti ja kaikki kutsutut ei päässy seuraamaan hautajaisia, mutta sitä nyt en suoranaiseks katastofiksi sanois. Tarkotan tietenki, et onhan se harmi, että se Lech Kaczynski ja kumppanit tipahti taivaalta, mutta se, ettei jokanen, jonka nimi on joskus mainittu jonkin valtakunnan vaalimainoksissa, päässeet hautajaisiin.

En muista tiiä, mut itte olen yrittäny kattella tuhkapilveä monestaki eri näkökulmasta. Mut meinaa olla, että vaikka kuinka tiirailisi, niin taivaalla näkyvät pilvenhattarat näyttävät aivan samalta kuin vaikkapa kuukausi sitten. Sääennustajat saa hyviä palkkoja ja varmaan extrojaki siitä, että ne yrittää ennustaa mihin suuntaan se hiukkaspilvi on menossa. Ja me tallukat vielä uskotaan! Eihän siellä taivaalla välttämättä mitään ole, mutta saadaanpa aihetta uutisoida. Ja iltalehdet myyvät yliampuvilla otsikoillaa. Mutta tuskimpa kukaan ihan huvin vuoksi pysäyttää puolen maapallon lentoliikenteen vain saadakseen jotain juttua uutisiin. Mutta joka vuosi jotakin. On WTC:tä ja zunamia ja tänä vuonna mennään aivan uusin teemoin.

Voi kun olisivat lentomiehet ryhtyneet nyt lakkoon niin ei olis ketään harmittanut yhtä paljon, kuin silloin, kun päättivät ryhtyä kesken lentokelien. Nyt tulee sitten tuplasti takkiin. Ensin menetettiin pari miljoonaa lentäjien tuittuilujen takia ja sitten päätti maapallokin pistää tuulemaan.

Eipä tässä voi sitten muuta kuin todeta vanhan viisauden, ettei tässä maailmassa ole muuta varmaa kuin jatkuva muutos ja köyhän kuolema. Pakko siihen on vaan taipua. Jälleen kerran maapallo todisti ettei kukaan voi täysin kahlita sitä omaan tahtoonsa. Joskus pikku kertaus varmasti tekee hyvää meille pilalle hemmoteilluille pullanmussuttajille, jotka oletamme asioiden tapahtuvan täysin niinkuin olemme ne suunnitelleet.

Hyvästi, vaikka toivonkin, että saisin sinut takaisin

Kaikki kävi niin yllättäen. En suunnitellut sitä, en todellakaan halunnut enkä toivonut, että näin kävisi. En edes huomannut, sitä hetkeä kun otteeni lipesi. Tipahdit elämästäni, eikä minulla ole suurtakaan toivoa enää saada edes murto-osaa takaisin. Olit minulle osa jokapäiväistä elämääni ja yhtäkkiä olitkin kokonaan poissa. En ole kuullut mitään, en tiedä oletko yksin, onko joku muu jo antanut uuden kodin tai onko kaikki hyvin.

Merkitsit minulle paljon. Olit minulle pakotie arjen ankaruudesta ja hektisyydestä. Kanssasi oli niin paljon muistoja. Myönnän, että kohtelin sinua toisinaan huonosti. Jos en erityisemmin tarvinut mitään, jätin vain sinut yksinäsi kyhjöttämään johonkin. Toisinaan unohdin olemassaolosi, --se vain oli niin itsestään selvää, että olit paikalla. Siihenhän tämä oikeastaan kaatuikin tiedätkö? Yritin kyllä pitää huolta ja kuunnella, mutta toisinaan se vain jäi. Muistan vielä selvästi, missä näin sinut viimeksi, missä olimme, kenen kanssa. Sitten yhtäkkiä olitkin poissa. Nyt kaduttaa niin maanperkeleesti oma huolimattomuuteni.

Tajuttuani, ettei minulla enää ole sinua, menin huolesta sekaisin. Olin vihainen itselleni! Miksi olin ollut niin huolimaton! Parjasin läpi kaikki tuntemani kirosanat useampaankin kertaa, ja yritin turhaa vielä etsiä sinua, mutten enää löytänyt. Suhteemme ei ollut kestänyt vielä vuottakaan. Harmittaa. Se olisi voinut kestää niin pitkään.

Olen kuunnellut radiota ja ystäviäni paljon enemmän eromme jälkeen. Se on osaltaan auttanut selviämään. Joskus vain tulee niin kova ikävä. Olen ajatellut hommata jostain uuden tilallesi. Se varmasti auttaisi, mutta en jaksaisi taas aloittaa kaikkea alusta. Haluaisin jatkaa siitä mihin jäimme. Lupaan, että kohtelisin ja pitäisin paremmin huolta, jos vain saisin sinut vielä takaisin. Mutta vaikka siitä ei ole edes kovin kauan, kun tiemme erosivat, jotenkin olen jo alistunut siihen tosiseikkaan, ettemme välttämättä enää koskaan kohtaa. Ehkä opin tästä jotakin.

Kukaan aikaisempi ei ole koskaan ollut yhtä hyvä kun sinä olit. Olit juuri täydellinen minulle. Sait minut itkemään, nauramaan, ärsyyntymään ja leppymään. Vaikka tiedän, että tässä maailmassa on tuhansia ja taas tuhansia muitakin; huonompia ja parempia, ei mikään vedä vertoja sinulle. Kaduilla kävellessäni tiirailen huomaamattani ympärilleni ja toivon, että näkisin sinut jossain ja voisin ottaa takaisin omakseni.

Kun aika sallii, kun pystyn siihen, hommaan tilallesi uuden. En parempaa vaan mielummin todella samanlaisen. Olit kuitenkin niin hyvä, etten varmaan enää tottuisi kamalan paljon erilaisempaan. Muistelen sinua vieläkin päivittäin, ja kavereitani alkaa jo ihan oikeasti ärsyttää kun valitan kokoajan siitä, kuinka se kyrpii kun menetin sinut. He käskevät lopettamaan tyhmän ruikutuksen ja opettelemaan elämään ilman. Ei voi olla niin hankalaa. Sehän oli vain mp3 -soitin!

Kun rakastaa musiikkia näin paljon kun minä, on mp3:sen hukkaaminen oikeasti iso juttu!

siivoamisia

Tykkään kyllä asua siistissä ympäristössä. Petaan aamulla sänkyni jne. Olen vain todella huono sillontällön-siivooja. Tiedättehän, ku on oma kämppä nii siitä pitää pitää huoli. Pitää aina joskus pyyhkästä pölyt tasoilta, tiskata tiskit, vaihtaa lakanat jne. Toisinaan pitää vähän isomminkin tietenki, niinku imuroida sohvan alunen ja tuulettaa mattoja ja oikeesti myllätä koko kämppä uuteen kuntoon. Ja kyllä, kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä suursiivoamisen yhteydessä huonekalujen järjestystä pitää muuttaa.

Mulla on paha tapa kerätä ihan hirveä tiskivuori ennenku oikeesti saan aikaseks tiskata sen pois. Osasyynä lienee sekin et kerään ne likaset astiat siihen altaan viereen nättiin kasaan, ettei sitä kattoessa tuu iha hirveetä fiilistä ja morkkista ku pitääs pestä ne siitä keittiötä rumentamasta. Ei sitä nyt vain tule puututtua mihinkään harmittoman näköiseen ongelmaan.

Pikasiivouksia on kahdenlaisia. On minun tapani ja tätini tapa.

Tätini tekee pikasiivouksia tuon tuostakin ilman erityisiä syitäkään, ja talo kiiltää aina puhtauttaan. Ohimennen pyyhkäisee pölyt ja pitää tavarat järjestyksessä. Ei jätä turhaa roinaa makaamaan joka paikkaan.

Mää taas nimenomaan tykkään kerätä ja jättää näkösälle kaikkea pientä kivaa (,kuten vaikka ne hymynaamaiset post-it -laput).Nytkin pöydällä läppärin seurana on kolme pikkutaulua, joku äänestysjuttu, laskuja (ok, ne ei oo pieniä eikä kivoja) uus hammasharja paketissaan, windows office work -asennuslevy, mariskooli, puukippo, hapankorppuja, kaukosäätimiä, post-it-lappusia, kyniä jnejne. Kun tiedän jonkun vieraan olevan tulossa käymään teen pikasiivouksen, joka sisältää seuraavanlaisia toimenpiteitä: kengät riviin, ympäriinsä lojuvat vaatteet kaappiin piiloon, pöydällä lojuvat tavarat, sängylle heitetyt tyynyt ja tiskit nättiin kasaan. Mutta jos vieras tuleekin ilmoittamatta, nostan imurin esille ennenkuin avaan oven ja väitän, että olin juuri alkamassa siivoushommiin.

Hyvää päivää !

klo 13:00
Tänä aamuna en meinannut millään jaksaa nousta. Ikäänkuin vahingossa nukuin sitte yli puoleen päivään. Oli ihana sit ku availi silmät ja huomas kui aurinko heitti sellai valoslaissin ikkunasta seinälle. Jotenki vaan sellain fiilis et tästä tulee ns. hyvä päivä.

klo 15:15
Kävin just luistelemassa. Ihan oikeesti siis. Tää edellinen lause piti tähän lisätä, koska monesti pääsen kertomaan urheilusuorituksistani seuraavanlaisilla lauseilla: "kävin melekeen lenkillä eilen", "kävin tänää salilla! Hakemas mun kaverin takin ku se oli jääny sinne" ja silleen.. Oikeesti mulla kyllä riittäs intoa kokeilla useampaaki lajia, mut en vaan taho saaha aikaseks sitä kokeiluakaan. No ainakin tykkään talvisin aina seurata mäkihyppyä ja hiihtoa. Ja jääkiekkoaki sillon tällön ohimennen telkkaria sulkiessa.
---Takas siihen luisteluun! Tänään kun kerran on tällanen päivä et ei oo kiirettä mihinkään, eikä oikeen mitään pakollista tekemistäkään, päätin heittää luistimet olalle ja kiertää asuntoni vieressä sijaitsevalle luistelukentälle. Jään päällä oli pikkunen kerros lunta, mut aattelin ettei siitä mitään haittaa ole. Joopajoo.. Jää oli nii epätasanen, et luistelin tyyliin kaks kertaa sen kentän ympäri ja päätin et ehkä kokeilen joku toinen päivä uudestaan.

klo 15:30
Kaverini isoine korvavenytyksineen laitto eilen kesken koulupäivän viestiä et voisinko tehä sille puiset 22 milliset plugit. Sain just ekan täs ohimennen valmiiks ja kohta alotan myös toisen viimeistelyn. Pintakäsittely vaan vielä puuttuu. Opiskelen siis puusepäksi OSAOssa Pikisaaren yksikössä, joten puuhommat sujuu. Eniten tykkään tehä just tällasii pikkusii söpöjä koruja tms.

klo 15:50
Voitin just vip-liput nrj PartyRock tapahtumaan Oulun Tivoliin. Nyt pitääs vaan saaha pari kaverii viel mukaan :---D Kuuntelin täs huvikseni nrj:tä ja siin sit toimittaja vaan höpötti et soittakaa nyt studioon nii voitte voittaa. Iha läpällä soitin ku en ois oikeestaan ees sinänsä halunnu voittaa. Ja ku mun tapauksessa pitää oikeesti kattoa mihin arvontoihin sitä osallistuu, koska turhan usein aina voitanki. Eka iso voitto oli 15-vuotiaana ku voitin skootterin. Sen jälkeen oon voittanu kaikkia elokuvia ja tuotepaketteja tms. Sisko käski mun vaan haistaa homeen ku ilmotin sille tänkertasesta onnenpotkusta.

klo 16.30 - 18:30
Olin kaverin kans kaupungilla hengaamas ja ostamas Post-it lappusia. Tykkään oikeesti käyttää tollasia muistilappuja ihan hirveesti. Mulla on muuten niin huono muisti nii pitää sit kirjottaa niihin kaikkea ylös. Kauppalista, sähkölaskun eräpäivä, soita äitille, hommaa töitä, Nurse Jackie jne. Kaveritki ruukaa sit aina omalta osaltaan auttaa mua noiden lappusien kans silleen, et aina ku non käymässä nii kirjottelevat kaikkea maan ja taivaan välillä niihin lärpäkkeihin ja lyö niitä ympäri kämppää. Pahan päivän aikana on ihana vaan juosta seinään ja kattoa kun hymynaamanen post-it lappu tipahtaa seinältä.

Ulkona on muuten melko kylmä. Ei sit kaverin kans tiedetty mitä tehtäs, ku ei tarennu ulkona hillua. Mentii Stockalle pyörimään. Eka käytiin Delissä juomas kahvit ja murustelemas croisantti pöydälle. Sit kurvailtiin ympäriinsä viel vähän aikaa ja mentii vetää B&J jäätelöä. Helkkarin hyvä idea sillon ku ulkona on kylmä ku jääkarhun.. -joo. Ei siel oikeesti nii kylmä ollu, mut silleen kuitenki, et piti vähän kummallisesti liikehtiä sillonki ku seiso paikallaan, junou?

klo 20:00
Lähdin vielä tälle illalle käymään kaupassa hakemassa salaattia ja paprikaa. Mainitsemisen arvoinen juttu nimenomaan siksi, että olen pyrkinyt tottumaan pois tyypillisistä opiskelijaruuista kuten nuudelit ja valmisruuat. Ite tehdyt syötävät maistuvat muutenkin niin paljon paremmilta. Äsken tehin niin hyvän makuisen leivän, että kateeksi kävisi jos ei olisi omani ollut.

klo 21:23
Ulkona on jo pimeää. Ajattelin vielä katsoa netistä jonkin ohjelman ja painua pehkuihin. Mutta tällainen nyt oli tämä päivä ja huomenna taas uutta seikkailua putkeen!

Elämäni ei ole prinsessasatu, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen

Kun olin pieni ja asuin vielä kotona, olin kunnon isäntyttö. Piti päästä talliin mukaan autoa korjaamaan ja metsään puunkaatoon. Piti maistaa olutta isän tuopista ja olla reilu ja maailman mahtavin tyyppi, niinkuin isä on. Vanhemmat ostivat minulle ja siskolleni mopon, Honda Monkeyn, kun olin ehkä 10-vuotias. Isä opetti ajamaan puita metsässä mönkijällä ja selviämään kelkalla pahoistakin paikoista. Autoa kun pääsin ensimmäisen kerran ajamaan, oli sen perässä suhteellisen iso peräkärry tuomassa hommaan vähän haastetta, ettei olisi turhan helppoa ja hauskaa. Unohtamatta tietenkään sitä pikkuseikkaa, että mökkitiemme mutkittelee pahemmin kuin mummo maitokaupassa.

Väitän kyllä aina olevani tarpeeksi pitkä kaikkeen. Kerrankin olin vaahtosammuttimen kokoisena äidin kanssa uimahallissa ja väitin vakavissani yltäväni pohjaan jaloillani, kun lilluimme mummojenkeittoaltaassa (Tiedättehän? Se missä on lämmintä pulppuavaa vettä.). Äiti ei moista uskonut, ennen kuin todistin väitteeni paikkaansapitävyyden. Jalat kyllä ylsivät pohjaan, mutta pää ei yltänyt samaan aikaan pinnalle.
Nyt kun olen jo pahimman murrosiän ylittänyt, en taida enää venyä pituutta muuna kuin vaakasuuntaisena. Yritän sitten ylpeänä kantaa 163 ja puoli senttiäni ja väittää, että olen pitkä. Ainakin tarpeeksi pitkä jos vertaa siihen mummojenkeittoaltaaseen (ihan oikeasti en osaaa käyttää tuosta mitään toista nimeä), jossa nykyään jopa olkapääni ovat pinnan yläpuolella samaan aikaan kun jalkani koskettavat pohjaa.

Olen kasvanut rakastavassa perheessä ja turvallisessa ympäristössä. Olen oppinut arvostamaan kaikkia ihmisiä ympärilläni ja huomaamaan positiiviset puolet ikävimmissäkin asioissa. En osaa alottaa mitään epärealistista itkupotkuraivari kertomusta huonosta elämästä ja sen epäreiluudesta. Vaikka elämäni ei olekkaan mikään hempeä prinsessasatu, siitä kyllä riittää kerrottavaa.

Miksi kirjoitan tätä?

Tämän blogin aloittamisen idea lähti siitä, kun poistin itseni sosiaalisista medioista. Olin aikaisemmin ollut facebookissa, irc-galleriassa, MySpacessa ja kaikessa mahdollisessa, mutta mikään niistä ei loppujen lopuksi tuntunut siltä omalta paikalta. Poistuin galleriasta noin 16-vuotiaana ja facebookista viime lokakuussa. My space nyt oli vain ollut, vaikken sillä mitään tehnytkään, ja se sitten lähtikin turhien sähköpostiviestien yhteydessä. Ajattelin yrittää, josko blogin kirjoittaminen olisi minulle se oikea homma.

Sinänsä jännä, että juuri tätä päätin kokeilla, koska en ole ikinä aikaisemmin edes innostunut blogien lukemisesta saati sitten kirjoittamisesta. Joskus saatoin kyllä koittaa parin kirjoituksen lukemista, mutta kyllästyin ja unohdin melko nopeasti ne. Huono. Noh.. Ainakin omaan hyvinkin ennakkoluulottoman käsityksen siitä, mitä blogin pitäisi pitää sisällään.

Tämän bloginkin aloitan lähinnä omaksi ilokseni. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa, koska ns. itselleen kirjoittaminen tuntuu oudolta. (Oho, tavallaan kumosin juuri omat lauseeni..) Meinaan siis, että nämä kirjoitukset ovat julkisia, joten en ole välttämättä ainoa tekstini lukija, toisin kuin päiväkirjatouhussa.

Vaan nyt loppuu lätinät ja selitykset ja oikea homma lähtee käyntiin seuraavan kerran kun ehdin taas viettää ajatusaikaa läppärin ääressä.