Elämäni ei ole prinsessasatu, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen

Kun olin pieni ja asuin vielä kotona, olin kunnon isäntyttö. Piti päästä talliin mukaan autoa korjaamaan ja metsään puunkaatoon. Piti maistaa olutta isän tuopista ja olla reilu ja maailman mahtavin tyyppi, niinkuin isä on. Vanhemmat ostivat minulle ja siskolleni mopon, Honda Monkeyn, kun olin ehkä 10-vuotias. Isä opetti ajamaan puita metsässä mönkijällä ja selviämään kelkalla pahoistakin paikoista. Autoa kun pääsin ensimmäisen kerran ajamaan, oli sen perässä suhteellisen iso peräkärry tuomassa hommaan vähän haastetta, ettei olisi turhan helppoa ja hauskaa. Unohtamatta tietenkään sitä pikkuseikkaa, että mökkitiemme mutkittelee pahemmin kuin mummo maitokaupassa.

Väitän kyllä aina olevani tarpeeksi pitkä kaikkeen. Kerrankin olin vaahtosammuttimen kokoisena äidin kanssa uimahallissa ja väitin vakavissani yltäväni pohjaan jaloillani, kun lilluimme mummojenkeittoaltaassa (Tiedättehän? Se missä on lämmintä pulppuavaa vettä.). Äiti ei moista uskonut, ennen kuin todistin väitteeni paikkaansapitävyyden. Jalat kyllä ylsivät pohjaan, mutta pää ei yltänyt samaan aikaan pinnalle.
Nyt kun olen jo pahimman murrosiän ylittänyt, en taida enää venyä pituutta muuna kuin vaakasuuntaisena. Yritän sitten ylpeänä kantaa 163 ja puoli senttiäni ja väittää, että olen pitkä. Ainakin tarpeeksi pitkä jos vertaa siihen mummojenkeittoaltaaseen (ihan oikeasti en osaaa käyttää tuosta mitään toista nimeä), jossa nykyään jopa olkapääni ovat pinnan yläpuolella samaan aikaan kun jalkani koskettavat pohjaa.

Olen kasvanut rakastavassa perheessä ja turvallisessa ympäristössä. Olen oppinut arvostamaan kaikkia ihmisiä ympärilläni ja huomaamaan positiiviset puolet ikävimmissäkin asioissa. En osaa alottaa mitään epärealistista itkupotkuraivari kertomusta huonosta elämästä ja sen epäreiluudesta. Vaikka elämäni ei olekkaan mikään hempeä prinsessasatu, siitä kyllä riittää kerrottavaa.