Täydellisen tuntematon

Herään taas liian myöhään. Aivan liian myöhään. Ei ole edes aamu enää. Kello hiihtelee kahden tuntumassa. Saan pienen moralisointimurahduksen kun huomenta -viestien jälkeiseen "joko ylhäällä?" viestiin vastaan mitäpä luulisit tyylisen ilmauksen. Kyllä, olen ylhäällä, mutten läheskään vielä hereillä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja ropistan siihen kummalliseen, metalliseen teepalleroon pupunruuan näköisiä puruja.
"Koska sä kahvista olet luopunut?" En koskaan, mutta jostain syystä tee on viimeaikoina ollut suosiossani. Se tuoksuu hyvältä, muttei maistu yhtikäs miltään. Turha väittää muuta. Minä en maista mitään, vaikka hauduttaisin niitä puruja siellä vedessä vartin tai tunnin. Lämmintä hyväntuoksuista vettä se minulle on ja sillä sipuli.

Aamupalaa ei tee mieli, tiskivuoren siistiminen ei houkuta ja kotiinkaan ei jaksaisi jäädä lusmuamaan. Tarkistan mittarista ulkolämpötilan ja heitän sen vaatiman luvun mukaan vaatetta ylleni. Ei ole vielä mitään hajua minne olen menossa ja mitä tekemään. Suuntaan kaupungin läpi Kiikeliin ja haistelen hetken kasvoille puhisevaa tuulta. Koleus hiipii turhan nopeasti takin kauluksesta sisään, joten jatkan matkaani kohti kirjastoa. Jään hetkeksi lehtisaliin lukemaan Jumalan sanaa. Se on Hotakaisen uusi, ellei uusin, en tiedä, en ole tarkistanut, kirja. Lehtisalin tuolit eivät ole mitään mukavimpia, joten en jaksa keskittyä kirjaani pitkään ja kuin huomaamattani käteni kääntävät uuden sätkän ja jalkani heittävät minut takaisin tuuliseen torinrantaan.

Mieleeni tulee ystäväni suositus Coffee Housen jostain kahvintapaisesta, mihin tulee appelssiinia. Tiedustelen sitä kassalta ja saankin talouteni kaatavan laten, jonka pinnalla on aivan liikaa kermaa. Ihan hyvää juu, mutta minkäänlainen maitokahvi ei ole minun juttuni. Kahvi on parhaimmillaan silloin kun se on musta kuin nokipannu, kuuma kuin taottava rauta ja vahva kuin itsepäisen mielipide. Seuraavalla kerralla tilaan siis expresson.

Kävellessäni takaisin kotiin päin vastaani jalkaa melkein täydellinen kopio äidistäni. Vaatteet ovat samanlaiset, samoin hiukset ja kävelytyyli. Hän on vain hiukan lyhyempi ja hänellä on litteämpi nenä. Yhdennäköisyys on hullunkurinen ja jollain tapaa häiritsevä. Seuraavaksi vastaan kävelee Kekkosen kaksoisolento. Jostain syystä kaikki tuntuvat näyttävän jollain tapaa tutulta vaikken tunne ketään.

Kotiin päästyäni tiskaan astiani ja teen nopean yleissiivouksen. Keitän itselleni lisää hyväntuoksuista vettä ja päätän taas vaivata lukijoitani turhantärkeällä postauksella.