keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Sirpaleita

22.12.2011

Onkohan minusta tähän?
Pakkaan laukkuni ja jätän taakseni kaiken tämän, jota ihanaksi arjeksi kutsutaan.
Aamun kiireen. Moottoritien ruuhkat. Huurteiset auton ikkunat.
Työkiireet ja sähköpostitulvan.
Tirisevän jauhelihan paistinpannulla illansuussa.
 Tuskan siitä, etten riitä kaikkeen.

Voiko näin edes sanoa? On ollut hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
Valitettavasti jälkimmäisiä hieman enemmän.

Loma menee nopeasti.
Kun viikon kuluttua keskiyöllä könyän matkalaukkujeni kanssa takaisin kotiin, asunto on hiljainen ja siisti. Kengät suorassa rivissä eteisen kenkätelineessä, keittiön tiskiallas tyhjä.
Pyykit pesty ja viikattu. Kaukosäätimet paikoillaan.
Minunko Kotini? Ihan kuin katsoisin elämääni vieraan silmin.

Ero ja ikävä tekevät ihmeitä.
Tätä tämä on, arki ja elämä. Ihanaa ja välillä kamalaa, siinäpä elämänpituista ristiriitaa
kylliksi.

Tuntuu siltä, että elämäni palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen.
Mutta olen oikealla tiellä.

Voi elämä olla tällaistakin.
Saatoin viettää välillä opiskelijaelämää ilman, että joka aamu olisi pitänyt ajatella
Siinä mielessä aika on myös puhdistautumista.
Kuulostaa taiteilijaelämältä
ja sitä se onkin.

Jos haluaa oikeasti yhteyden muihin ihmisii, pitää uskaltaa tiputtaa kaikki julkisivut.
Jyvät erottuvat akanoista yksityiskohdissa
Ei ole isoja askelia vaan pieniä askelia.
Enää en anna muiden ohjailla elämääni.
Sydäntään pitää seurata. Vaikka se on riski.
Ihmisen tulee etsiä itselleen rakkain asia ja elää sen mukaan.
Periksi ei anneta
matkaa on jatkettava.



maanantai 5. marraskuuta 2012

You and I, we're getting older now


Sunnuntai-aamu. Porukka heräilee vielä pikkuisissa pöhnissään. Minä makaan sohvalla ja odotan, että ymmärtävät lähteä ja sen jälkeen menen suihkuun ja käyn palauttamassa pullot.

Kasaan tyynyt patteria vasten ja avaan pullokuitilla ostetun ylihintaisen Chocolate Fudge Brownien. Suljen valot ja verhot, painan koneen näytöllä hehkuvaa play -nappulaa ja keskityn Thelman ja Louisen pakomatkaan. Puhelin on offlinessa, eikä mene kauaa kun oma tilanikin on sama. Hetken kuluttua herään säpsähtäen kun mielessäni pyörähtää muistikuva aiemmasta keskustelusta ystävän kanssa. Hänen piti tulla tänään käymään hakeakseen pari unohtunutta tavaraansa. Herätän puhelimeni, eikä mene kauaa kun se alkaa soida.
"Nukuitko sää?"
"Ei ku leffaa olin kattomassa"
"Tuu avaan? Oon tässä ulkona"

Juttelemme niitä näitä ystäväni harjatessa tiskivuortani pienemmäksi. Lähdettyään jatkan elokuvan seuraamista. Tarina herättää kaihoisan tunteen. Joskus minäkin vielä ajan Thunderbirdillä pitkin mutkittelevia kiertoteitä. Tosin hiukan eri syystä kuin Thelma ja Louise.

Elokuva loppuu ja harmikseni myös lopputekstit jäävät kesken. Ne ovat aina huonoimmankin leffan pelastus. On mukava vaan tuijottaa nimirivien hidasta virtaamista musiikin tahtiin. Pienenä tykkäsin tökätä sormeni näytön keskellä olevaan väliin, jossa ei ole kirjaimia, ja kuvitella että se on juna, joka matkaa tuhansia kilometrejä rivien välissä lopulta törmäten "Special thanks" tekstiin.

Yhtäkkisen toimettomuuden tunteen jälkeen suuntaan huomioni jälleen siniseen Nokialaiseen ja naputtelen parille kaverille missä?-viestin. Hetken kuluttua löydän itseni toiselta puolen Oulua syömässä pitsaa ja mutakakkua. Muutaman tunnin kuluttua istuessani liian myöhäisessä bussissa matkalla takaisin kotiin, mietin huolissani seuraavaa päivää: tiedossa on maanantai ja kahdeksan tunnin työturvallisuuskoulutus. Innostavaa.

Koulun jälkeen käyn käyn kylästelemässä ja syömässä jälleen kerran jonkun toisen ruokia. Jostain syystä päätän kotimatkalla oikaista hautausmaan kautta. Aina hyvä idea.. Eksyn pimeässä reitiltäni, mutta lopulta löydän itseni jostain Intiön ja/tai Välivainion paikkeilta. Kotiinpäästyäni aloittelin tätä tekstiä, mutta inspiraation puutteessa vonkasin kaverin mukaani paikalliseen pelaamaan biljardia, kun en yksin halunnut mennä. En keksi mitään hienoa loppulainia tähän, joten viimeisen kuvan teksti hoitakoot sen.

"Go!"
"You sure?"
"Yeah ... yeah."

torstai 25. lokakuuta 2012

Olleet, menneet, tulevat ja pysyvät

 
1. Suhun voin aina luottaa. Oot aina paikalla ku tarvin sua ja jaksat myös mun kiukkuilua. Annat aina hyviä neuvoja ja kuuntelet kärsivällisesti, ku vuodatan sulle huoleni. Oot aina ollu mun paras kaveri ja tuut aina olemaan. Susta en pääse, enkä koskaan edes tahokkaan eroon. Kivulian muisto sun kans: hakattiin toisiamme avainnipuilla.

2. Tupsahit mun elämään vuonna 2010. Joskus käytännössä asuit mun luona. Sun kans on koettu kaikkee ihanaa ja hölmöä. Sä oot yks niistä ihmisistä, joista tiän, et tuut pysymään mun elämässä. Vaikkei toimitakkaan niinku stereotyyppisesti ihmiset toimii tällasessa suhteessa, nii silti me ollaan täydellisiä näin. Sun takia Oulusta tuli mulle koti.

3. 13-14-vuotiaina laskettiin Isohaaralla mäkeä alas kuperkeikoin EDin voimalla. Oltiini parhaita ystäviä ja enemmän. Sitten tuli inflaatio ja lama meän suhteeseen, mut nykyään sä oot kans yks tärkeimmistä ihmisistä ketä tiän. Tunnet mut paremmin ku useimmat ja sun kans on helppoa ja ihanaa aina jutella ja viettää aikaa. En kadu hetkeäkään kanssas.

4. Oot vahva ihminen, jos tiedät heikkoutes, oot kaunis, jos oot tietonen myös virheistäs, oot peloton, kun erotat todellisuuden ja illuusion, oot viisas, jos opit virheistäs, osaat rakastaa, kun oot menettäny ja tuntenu vihan ja osaat nauraa, kun oot tuntenu surun. Kaikki tulee aikanaan ja aikansa kaikki kestää. Mä oikeesti ja vilpittömästi toivon sulle vaan parasta, mitä elämällä on antaa.

5. Kuule sie.. molen pahoillani, etten piä yhteyttä. Sanoin sulle ettei muhun kannata ihastua, mut silti sen teit. Tiän itteni ja tunteeni. Mä en pysty antaan sulle takasin sitä mitä sä voisit antaa mulle. En oikee tiiä mitä mun pitäs sulle sanoa, ettet loukkaantus, mut veikkaan et loukkaannut enemmän ku en sano mitään. Anteeksi siis.

6. Sun kanssa ei ikinä oo tylsää. Saat mut nauramaan tilanteessa ku tilanteessa, mut sun kans pystyy myös käymään vakavia keskusteluja. Sulla on aivan paras huumorintaju ja muutenki oot yks hienoimmista ihmisistä mun elämässä. Elä katoa ja jos katoat nii se toivottavasti tarkottaa vaan sitä et on aika ajaa nurmikko.

7. Ensimmäisiä aikusia, jolle tulin kaapista ulos. Sä oot ihminen, johon luotan ku kallioon! Sun kans voidaan keskustella kaikkee tosi syvällistä ja jotenki nään sussa samoja piirteitä, ku itessäni. Mä ihailen sun elämänasennetta ja vahvuutta. Oot mulle aivan mielettömän rakas ja tärkeä.

8. Ihanin, rakkain, tärkein ja paras jätkä joka on ikinä pyörähtäny mun elämässä. Mulla on sua ihan mieletön ikävä ja aina ku kuulen susta nii meinaan alkaa itkemään. Mä olin aina halunnu sunlaisen ihmisen mun elämään. Sä tulit kuitenki eri tavalla, ku olin odottanu ja lähdit tavalla, jota olin pelänny. Pikkuveli, mä tarvin sut takas tänne.

9. Sua en oo viel tavannukkaan, tai jos oon nii en oo jostain syystä viel oo huomannu. Sä oot se, jonka kans tuun viettään monia hienoja hetkiä. Susta puhuessa mun silmät alkaa loistaa ja maailma muuttuu ruusunpunaseks.

10. Oot tyyppi jonka kans vietän eniten aikaa. Oot sellanen, josta en ota aina selvää. Toisinaan asetan kaikki muut sun edelle ja laiminlyön velvollisuuksiani sua kohtaan.Sä et aina osaa ottaa itteäs niskasta kiinni ja sanoa ihmisille asioita mitä oikeesti haluisit tai mitä pitäs. Piiloudut kuores alle ja näytät vain harvoille todellisen minäsi. Oot helkkarin tunteellinen ihminen, joka elää elämäänsä joskus niin täysillä, et iskee vauhtisokeus. Sunki ois aika asettua aloilles ja uskaltaa päästää uusia ihmisiä elämääs. Piä itestäs huoli, eläkä anna syksyn masentaa liikaa. Kohta on talvi ja maailma on jälleen valkoinen ja valosa!




maanantai 22. lokakuuta 2012

Korvapuusteja

Pikainen päivitys näin heti syysloman alkuun.

MAANANTAI.....

Tiättekö sen fiiliksen ku aamulla heräätte ja oikeen mikään ei tunnu menevän putkeen? Ite heräsin nimittäin kauhean pahantuulisena, vaikka olin koko yön saanut nukkua ilman keskeytyksiä ja aamupäivän nukkuma-aikakin kului ilman häiriöitä. Jotenkin kaikki ressi vaan läjähti naamalle juuri sillä hetkellä kun mätkähdin unimaailmoista takaisin tähän todellisuuteen.

Pakkohan se turhautuminen oli sitten johonki purkaa ja ensimmäisenä vastaantullu äiti sai tuta mun pirteyden perikuva -naamani. Sille sitte marisin ja valitin aamuni ensimmäiset pari tuntia. Levitettyäni tarpeeksi kurjuuden ja mielipahan ilosanomaa, tuli huono omatunto...

Ajattelin pyytää äksyilyäni anteeksi luovasti leipomalla pullaa. Mie en koskaan ole ollu mikään lahjakkuus, mitä leipomiseen tulee, minkä varmasti itsekkin huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun 8-vuotias pikkusiskoni tuli koulusta kotiin ja touhuamiseni nähdessään huudahti: "Voi hyvänen aika Meri! Mitä ihmettä sää oikeen teet?"

"Alusta taikinaa, kunnes se irtoaa helposti kulhosta ja käsistä"
..kyllä se sit ainaki käsistä lähti
Huomatkaa: ne on nätisti viiden pullan riveissä.

Mutta ajatushan oli kaunis..?
Pullat olivat kuulemma ..mielenkiintoisen makuisia.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Pehmeämmät mukulakivet

Maanantai 15.10.2012
Ilta hämärtyy, on tullut syksy ja kohta tulee talvi. Vuodenajat vaihtuvat tutulla kaavallaan: kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi... Maailma on tosin mennyt sen verran sekaisin, että tarkkaa ajankohtaa ei kunkin vuodenajan saapumiselle enää voi määritellä. Joskus talvi tulee jo lokakuussa ja toisinaan vasta tammikuussa. Viime talvena oli paljon lunta. -Jos en aivan väärin muista. Sitä tuli kuitenkin vielä 25. toukokuuta pohjoisemmassa suomenkolkassa.

Istun vakiopaikallani lähijuna N:ssä: (pohjoiseen päin katsoessa oikealta puolelelta junaan kiivettäessä ovesta vasemmalle, portaat ylös, ikkunapaikka, selkä menosuuntaan ja niin pois päin.) Pyörittelen päässäni otsikoita, jotka kirjoitin Helsinki-aiheisiin postauksiini, joita en koskaan saanut valmiiksi, saati julkaissut. Yhden parvekkeen kerrostalo, Kaksisataa hiljaista junasta, Sihinä ja kopina, Päivä jolloin metrot kulkivat vain itään, Helsingin valot, Makkaratalo, Annankadun kiinalainen, Lippakioski, Kuuleeko herra tasavallan presidentti?... Asiaa oli paljon, mutta tämä hiljaisuus tarttui. Täällä se on niin, että jos jokin asia halutaan tehdä selväksi, se sanotaan suoraan, nopeasti ja mutkittelematta, ja jos ei sanota suoraan niin sitten ollaan hiljaa. Eli otsikoiksi jäivät sitten nuokin.

Nousen junasta ja huomaan aseman liukuportaidenkin pyörivän väärään suuntaan. Miten..? Harvoin ne ne edes pyörivät mihinkään suuntaan, mutta tänään yleensä ylöspäin liukuvat portaat valuvat alaspäin ja toiset portaat pysyttelevät tiukasti paikallaan. Pienen hämmennyksen aiheuttaman ajatuskatkon jälkeen nousen ylös pysähtyneitä portaita pitkin. Todella kummallinen ilta.. Johtuneeko siitä että tämä on niitä viimeisiä virallisia iltoja, jotka vielä asun täällä?

Muistan tapahtuneen aiemmilta viikoiltani täällä: Kävelen töistä takaisin kämpille kun tiellä vastaani leijuu saippuakupla. Katson, kun se lipuu rauhallisesti editseni. Kurotan kättäni sitä kohti, mutta se heilahtelee leikkisästi kauemmas. Muisto herättää ikäväni jälleen roihuunsa. En ole nähnyt perhettäni aikoijin! Tosin isä ja kaksi nuorinta siskoani kävivät pyörähtämässä näillä leveyksillä kolmannella viikollani täällä, ja vanhempaa siskoani näin, kun pyörähdin Oulussa jokin aika sitten. Mutta silti. Lähellä, mutta silti niin kaukana. Samoin ystäväni.

Ajatella, ikävöin jopa Oulun katujen mukulakiviä ja Rotuaarilla pyörivää kivimöhkälettä. Ikävöin sitä kuinka tuuli puhaltaa tukan solmuun Pikisaareen johtavilla silloilla, kuinka ihmiset seisovat nipussa Hevimestan edessä odotellen Koskilinjojen aina-aikataulussaan -busseja. Ikävöin sitä, kun kaverit kokoontuvat viikonloppu-iltaisin yhteen ja nauttivat toistensa seurasta kera Koffin ja Karhun. Ikävöin sitä, kun pakasta on aina yksi kortti hukassa, eikä juomapelissä koskaan nosteta viimeistä ässää tai pata-akkaa. Ikävöin asioita, joita en ajatellut, että voisi ikävöidä. Aika alkaa olla jo korkea takaisin tulemista varten, vai mitä?
Siinä vaiheessa kun alkaa ajattelemaan, että kaipaa jopa niitä pakkasenhuurteisia aamuja, kun kaikki bussit ovat myöhässä ja yrmyimmän nokkaansa pitkin kanssaihmisiä mittailevan emännän lapsi huutaa kurkku suorana Ave Mariaa, ja vihoviimein saapuvan bussin radio soittaa Rakkauden hautaa ja Arttu Wiskaria Radio Novalta, huomaa, että aika todellakin kultaa muiston kuin muiston

Vaan kohta nähdään !

Hyvästi Helsinki!
Suomineidon lanteet, täältä tullaan!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Pistää hiljaseks ja pakottaa miettimään

Noniin nyt täs on taas menny vuosi siitä ku viimeks kerkesin kirjottelemaan. Kaikilla ihmisillä tuntuu aina olevan milloin missäkin normaalista poikkeavassa tilanteessa tarve selitellä toimimisiaan, enkä mää ole tuosta ryhmästä ulkopuolella. Selitystä kehiin siis:
Muutin täs pikkasen päälle kolme viikkoa sitten Helsinkiin työharjotteluun. Ensimmäiset viikot näillä leveyksillä oli niin täynnä kaikkea uutta, etten missään vaiheessa ehtinyt pysähtyä niin pitkäksi aikaa, että olisin kerinnyt kirjoittamiseen keskittyä. Blogin kirjoittaminen ja muut velvollisuudet on vähän jääneet tässä hektisyydessä. Ja sitten aina ku ois ollut aikaa kirjoittaa, iski hirveä lorvikatarri, enkä ole edes konetta jaksanut avata. Elikkäs anteeksi. Lupaan keritessäni parantaa tapani..

Mutta siirrynpäs aiheessani lähemmäs otsikkoa. Tapahtu sellanen juttu mikä nyt pakotti mut pysähtymään. Jouduin työpäivänkin keskeyttämään ja siirtymään takaisin tämänkertaiseen väliaikaisluukkuuni ja lysähtämään sohvalle. On asioita mitkä voi vaan mykistää ihmisen. Joillekkin sattuu jotain traumaattisen kamalaa tai yllätyksellisen ihanaa, mikä mykistää täysin. Minulle ei käynyt kumpaakaan näistä.. Hiljaseks mut näet veti Helsingin seudun rikkaimman syrjäkylän ainoa katoksiton bussipysäkki lauantai-iltapäivällä noin kello 17:00 - 17:30 välisenä aikana. Siinä mie kyyhötin vasten olkapäänkorkusta lauta-aitaa, jonka takana kasvoi jonkin sortin pensas, jonka oksat ylettivät viitisen senttiä aidan takaa kadun puolelle. Olin asettautunut tarkasti niiden oksien kolmen lehden alle aitaa vasten, mutta en sitten jäänyt huomaamatta, vaikka kovasti olisin halunnut. Huomaamatta miltä? Siltä helkkarinmoiselta rankkasateelta! Jumankauti ku sitä vettä tuli sillee "WHOOOOSS! Juu ei, emmää millään ohikulkumatkalla oo, ku sulle pidän seuraa nii kauan ku bussia odotat. Oho kato sulla on yks kuiva kohta tossa, anskun mää. WHOUS!"
Sit ku se bussi lopulta tuli ja sain hyvin kostean olemukseni sisään oli kuskin ensimmäinen kysymys hilpeästi: "Sataaks siellä" No ei hitossa sada, ku juoksin sadettimen läpi. --Kakskytkolme kertaa. "Joo sataa.." Kyllä, olen nytten sitten flunssassa ja siinä sivussa lähti kaunis äänenikin.


Kuvia sitten kertomatta jääneistä tapahtumista, olkaa hyvä

Kuka tunnustaa?
Lupasin olla ottamatta vastuuta jos tulee huono
Kesärojekti: tuolin restaurointi.
-tässä siis valamiina toi
Kaverin kanssa mustikassa.
Musta oliki hirveesti hyötyä


















Helsingin ihmeitä. Aatelkaa: otin neljän ruuhkasta oikee kuvan ku oli nii uutta ja ennennäke-
mätöntä mulle. Sit bongasin myös ton Allegron ja törmäsin lähijunas paikalliseen joogaa-
jaan. Huomaa kuin hyvin toi harrastus saa aivot nollautumaan ja saa kaiken ympärillä
olevan hälinän pois mielestä. Ihanaa.
Helsinki-missioni

Tässäpä tää paljon kaivattu postaus sitte oli. Epäselvyydestä voi syyttää tätä mun kuumeista houretilaa.




maanantai 30. heinäkuuta 2012

Elämän helppous

Istuskelin tuossa kotonani rappusilla ja tuijotin tallinseiää. Rakensimme tämän talon ja tallin vuonna 2006 ja pari vuotta siitä isä rakensi tallin tuplasti isommaksi. Syynä oli äidin uusi työ. Hän nimittäin perusti ajoneuvoverhoilu -yrityksen ja siirsi osan yli puolesta tusinasta ompelukoneestaan toiseen rakennukseen ja käytännössä teki tallista niin ahtaan, ettei isä sinne enää mahtunut. Huomattuaan tulleensa savustetuksi ulos omalta mukavuusaalueeltaan, isä otti ja teki uuden tallin vanhan jatkoksi. Kokonaisuudessaan siis pelkkä autotallimme on isompi kuin edellinen talomme Aisapojanpolulla. Kuitenkin..! Koska tallia ei tehty nykyisenkokoiseksi samana vuonna, on maalipinnatkin sipaistu seinälautoihin eri aikoihin. Siinä seinää tuijotellessani panin merkille kuinka vanhan tallin sininen pinta on astetta hailakampi kuin sen jatkopalan. Vielä pari vuotta niin hieno mustikansininen talo ja talli sointuvat nätisti taivaan vaaleaan sineen kirkuen uutta maalipintaa.

Nykyaikana voisin pitää harvinaisena käsitettä talkoot. Vai kuinka moni voi sanoa olleensa talkoissa tässä viimeisen, sanotaan seitsämän vuoden aikana? Kun talon maalipinta haalistuu niin se pitäisi maalata uudelleen tai sitten siihen voi läjäistä päälle muovisia levyjä, jotka näyttävät ihan samalta kuin oikea puuseinä, mutta ovat niin mahtavia, ettei niiden väri haalistu auringossa. Ei varmasti haalistu! Ei muuten haalistu kun yrittää polttaa, antaa lillua vuosisadan merenpohjassa tai kaatopaikalla tai heittää happoa päälle. Ei haalistu, ei. Eikä katoa. Siinä on Herra virtasen talo taas niin eko-ekoa, ettei ole sademettistä edes risua katkaistu. Hyvä: aavikoituminen estetty. Ainiin ja se ilmaston lämpeneminen. Seuraavat miljoona vuotta voimme peittää kaatopaikat ja muut jätekasat aidon puun näköisellä immortal-muovilla. Näyttääpä ainakin nätiltä --eikä haalistu.

Nykyään on elämä niin helppoa. Kun hommaat tällaisen talonseinän, niin ei enää ikinä tartte tehä sille mitään. Se kestää monelle sukupolvelle. Täältä tullaa autuas toimettomuus! Tallin ovet aukeavat automaattisesti, koska se on ohjelmoitu tunnistamaan pihaan kaartava auto, kamerat seuraavat liikkeitämme ja pöntöt ottavat kuvia menopeleistä, jonka kaasua ei edes kukaan paina, koska vakionopeudensäädin. Puhelimista puuttuu näppäimet, koska nykyaikana kaikki on niin vaivatonta, ettei tarvi kuin hipaista, jos edes sitäkään. Parisuhde toimii facebookin kautta ja vierailut ystävien luona hoituvat google mapsilla.
Kauppareissulla käydään kylän isoimmassa marketissa, koska sieltä löytää kaiken, eikä tarvitse erikseen käydä joka ainoassa pikkupuodissa kyläraitin varrella. Ja jos me suomalaisetkin vielä lähetään menemään ruottinmallilla nii ei kaupoissakaan tarvitse törmätä niihin elämäänsä kyllästyneisiin kassatäteihin, jotka vain siirtävät ostoksia ohitseen niin, että automaattinen 360-viivakoodinlukija pääsee ottamaan hinnat ylös ja laskemaan ne yhteen. Ei tartte kassatyypin ku  hipasta ruudulla loistavaa "loppusummaa" ja siitä sille maksetaan. Kyllä sitä ite kukin kyllästys moises hommas. Sen takia kait sitä kohta on joka kaupassa ittepalvelukassa. Otetaan vaan piippari käteen ja lapataan tavarat kyytii. Ei tartte ees kahtaa kertaa tavaroita lastata. Pois se kärryihin-hihnalle-kasseihin -kierto.

Tämän elämän helppouden ja yksinkertaisuuden aiheuttaman toimettomuuden jälkeen vielä toitotetaan, kuinka ihmisen pitäisi rauhoittua, rentoutua ja ottaa aikaa itselleen. Tottahan se on, että ihmisellä menee paljon aikaa kaikenlaiseen tekemiseen. Pitää juosta metroon (nehän kulkee nii harvoin, että sinne on oikeesti kiire), pitää mennä töihin, käynnistää tietokone, hoitaa lapset. Ihminen on automatisoitunut. Aamulla herää, menee töihin, laittaa koneet päälle ja huolehtii, että ne hoitavat tehtävänsä, menee kotiin, laittaa lapset playstationin ääreen ja tapaa ystävänsä facebookissa. Ja seuraavana päivänä sama rulianssi. Viikonloppuna ihminen kytkee autopilottinsa pois päältä ja ns. rentoutuu, -latautuu. Kaikki tekevät kaikkea, mutta eivät kuitenkaan mitään.

Tässä minä istun auringon haalistamilla puuportailla onnellisen toimettomana ja tuijotan tallin seinää. Parinkymmenen vuoden sisään sitten maalaamme sen uudestaan.