Sinä rakkaani karvajalka, sinä unteni apina. Olet nätti kuin tiskirätti ja juokset kuin etana! Tämä on ylistyslaulu ystävälleni, jota en halua menettää. Onneksi hällä on hyvä huumori, ettei tää postaus nyt mee aiheuttaan välirikkoa. ..niihän?
Pienuuden huippu on se, kun mannaryyni on kyykyssä ja hitauden huippu, kun etana jarruttaa kurvissa. Laiskuuden huippu on, kun ei jaksa edes nukkua, tai näkee unta, muttei viitsi edes katsoa. Varovaisuuden huippu, kun nukkuu vesisängyssä pelastusliivit päällä, saituuden huippu, kun tarjoaa laimentunutta vettä solmuun vedetyllä pillillä ja rumuuden huippu, kun menee marjapellolle ja linnut tuovat viimevuotisetkin marjat takaisin. Näin ollen, rakas ystäväni, sinulla ei ole mitään hätää. Sinä ja minä, me kuulumme ryhmään, jotka vain kiipeämme rosvontikkailla maton reunalle heiluttelemaan jalkojamme ja nauramaan toisen kompastuessa kengännauhoihinsa, vaikka on pukeutunut tarralenkkareihin.
Saat minut ja varmasti monet muutkin aina hyvälle tuulelle. Ei haittaa vaikka piuhasi ovat joskus vähän pitkät, -ainakin ne on vedetty vintille asti. Kasaat kotonasi tikkaita kertoen, että ne ovat vain koriste ja sisustuselementti siinä vaiheessa, kun joku huomauttaa, että askelvälit ovat liian pitkät sinulle. Väitteesi tueksi nostat läppärisi alimmalle puolalle: "tietokonepöytä!". Haet ärrältä muuttoilmoituksen ja sitä täyttäessä kyselet meiltä ruotsinkielisiä sanoja kuten tidigare adress. Kun heität meidät kotiin, haet matkalta uudet ilmoituspaperit, -tällä kertaa suomenkieliset.
Kaiken kaikkiaan, vaikka oletkin terävä kuin vaarin vanha partaveitsi, en sinua mihinkään vaihtaisi. Olet hyvä juuri tuollaisena pikku ilopillerinä. Jokaisella pitäisi olla elämässään yksi sunlainen. Osaat auttaa huonoina aikoina, otat muut hyvin huomioon, valovoimainen persoonasi piristää räntäisimmänkin päivän ja äänesi saa muun ympäristön kuulostamaan huopatossutehtaan lakolta.
Sulla on kokoajan jotain tekemistä, menemistä tai kerrottavaa enkä vaa ymmärrä mistä sä ton kaiken energian revit ja miten saat sen kestään nii pitkään. Hankala uskoa et sääki nukut joskus. Oon käsittäny sun vuorokausirytmin jotakuinki näin: menoa, menoa, menoa, menoa ja menoa JA silti jostain löytyy aina aikaa ystävillekki.
Hienoja puolia sussa on toi et osaat täyttää kaikki hiljaiset hetket ja paikat, piristät puhelut vastaamalla haloon sijasta "huyyväää... Mitä?". Kutsut kaikkia esineitäsi villasukista autoon häneksi. Juot kahvisi mieluiten vasta kun hän on jo jäätynyt kuppiinsa ja pyynnöstä huolimatta muistat aina luetella ajaksesi ääneen. Olet todella avoin ja ennakkoluuloton (lue: höveli) persoona, joka kuulemani mukaan hyväksyy myös heterot.
Kaiken kaikkeaan olet mahtava ihminen, hieno ystävä ja yksi niistä harvoista, joka pystyy näkemään missä tahansa asiassa positiivisenkin puolen. Pidä toi!
Rakkain terveisin
Meri
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
torstai 3. tammikuuta 2013
Älä katso rumaa totuutta
"Kelpaisko mun seura viel jokski aikaa tälle illalle?"
"Kiitos vain, mutta ei kiitos. Ei nyt", sanoin ja suuntasin katseeni kotia päin. Sinne minä halusin. Nyt. Yksin. Kiitos.
Huolimatta siitä, että nukahdin illalla jo heti yheksän jälkeen, aamulla fiilis on sama kuin illalla ennen ja jälkeen tuon tapaamisen: väsynyt. Koulukaverin viesti keskeyttää puoli kahdeksan aamukriisini; jos olisin kymmentä vaille hänen autollaan, saisin kyydin kouluun. Pistän vipinää toimiini. Haukkaan aamupalaksi voitelemastani leivästä palasen ja totean jälleen kerran, etten ole aamupala-ihmisiä. Leipä unohtuu eteisen pöydälle, kun kiiruhdan ovesta ulos.
Koulussa saan vihdoin aloitettua pienen naulakon väsäämisen pyyhetelineeksi vessaan. Edellis(t)en jättämä hajoaa pikkuhiljaa kirjaimellisesti käsiin. Neljästä koukusta on jäljellä enää yksi ja puoli. Ja olisihan täällä kämpässä paljon muutakin rempattavaa, kuten keittiön laatikon etulevy, joka jäi käteen, kun sitä kerran nykäisi. Mutta kyllä tuo naulakko aloituksesta menee.
Pikisaaren silloille ei tuule tänään. Kiinnitin siihen huomiota suunnistaessani koulun jälkeen keskustaa kohti. Kiinan ystäväni ilmoittaa olevansa kaupungilla puoli viideltä, kellon seistessä asennossa kymmenen yli neljä. Ehdin siis hyvin käydä hakemassa huollosta viimeinkin palautuneen puhelimeni. Pyörähdän vielä vilkaisemassa Stockmannin alennusmyyntejä miettien, mihin tuhlaisin pikkusiskolta joululahjaksi saamani 10 euron lahjakortin. Hiukan ennen viittä hivuttaudun Deli-kahvilaa lähinnä olevalle ovelle odottelemaan ystäväni tavallista soittoa tai viestiä: Menee vielä kymmenen minsaa!
Kahvi on taas kallistunut joka paikassa. Arvolisäveron huima yhden prosentin korotus on nostanut kupillisen hintaa koulussa 10 ja Coffee Housessa 20 sentin verran. Ystävä Alvi on siitä ihana asia, ettei se vaikuta kuin hintojen nousuun. Opintotuestani sen sijaan katosi 135 euroa ja asumislisä on pysyttelee edelleen samana. Tässä odottelen, että joku ilmoittaa myös vuokrien nostosta ja siitä, että pesutuvassa konetta käytetään 20:llä sentillä 15 minuutin sijasta enää kymmenen minuuttia.
..Koska Arvo Isovero varmaan senkin kohta vaatisi.
Päätän säästää bussimatkan verran rahaa ja kävellä Ainolanpuiston läpi kotiin. Patosillalla pysähdyn jälleen kerran sillan kaaren korkeimpaan kohtaan, siihen, missä katulamppuun on spreiattu iloisen-sininen kirkkolaiva. "Everybody's tired of someone", musiikinsoittolaite tuumailee korvaani ennenkuin ehdin vaihtaa biisiä. Iloisempaa kiitos? "BOM BOM BOM!" karjaisee Sam and the womp, ylittäessäni suojatietä.
Hetken jo harkitsen tiskivuoreni kasvattamista, mutta päätän olla sellaiseen ihan liian laiska. Nappaan vaan aamuisen leipäni eteisen pöydältä ja sihtaan sen pitämään seuraa tyhjälle maitopurkille. Reissumiehen ja Ingmanin hellä suudelma kuitenkin järkyttää roskis-parkaa niin pahasti, että koko komeus romahtaa lattialle sitä kannattelevilta, näemmä myös balettista pyörähtyä harrastavilta, korkkiruuviakin kierommilta, naulantapaisilta metallinpalasilta.
Kaappaan koneen syliini. Se olisi sitten tämän vuoden ensimmäisen postauksen aika...
Ps. Oon ihan mielissäni ku mun lukijakuntaan kuuluu jo yheksän jäsentä! Kiitos mielenkiinnosta :--))
"Kiitos vain, mutta ei kiitos. Ei nyt", sanoin ja suuntasin katseeni kotia päin. Sinne minä halusin. Nyt. Yksin. Kiitos.
Huolimatta siitä, että nukahdin illalla jo heti yheksän jälkeen, aamulla fiilis on sama kuin illalla ennen ja jälkeen tuon tapaamisen: väsynyt. Koulukaverin viesti keskeyttää puoli kahdeksan aamukriisini; jos olisin kymmentä vaille hänen autollaan, saisin kyydin kouluun. Pistän vipinää toimiini. Haukkaan aamupalaksi voitelemastani leivästä palasen ja totean jälleen kerran, etten ole aamupala-ihmisiä. Leipä unohtuu eteisen pöydälle, kun kiiruhdan ovesta ulos.
Koulussa saan vihdoin aloitettua pienen naulakon väsäämisen pyyhetelineeksi vessaan. Edellis(t)en jättämä hajoaa pikkuhiljaa kirjaimellisesti käsiin. Neljästä koukusta on jäljellä enää yksi ja puoli. Ja olisihan täällä kämpässä paljon muutakin rempattavaa, kuten keittiön laatikon etulevy, joka jäi käteen, kun sitä kerran nykäisi. Mutta kyllä tuo naulakko aloituksesta menee.
Pikisaaren silloille ei tuule tänään. Kiinnitin siihen huomiota suunnistaessani koulun jälkeen keskustaa kohti. Kiinan ystäväni ilmoittaa olevansa kaupungilla puoli viideltä, kellon seistessä asennossa kymmenen yli neljä. Ehdin siis hyvin käydä hakemassa huollosta viimeinkin palautuneen puhelimeni. Pyörähdän vielä vilkaisemassa Stockmannin alennusmyyntejä miettien, mihin tuhlaisin pikkusiskolta joululahjaksi saamani 10 euron lahjakortin. Hiukan ennen viittä hivuttaudun Deli-kahvilaa lähinnä olevalle ovelle odottelemaan ystäväni tavallista soittoa tai viestiä: Menee vielä kymmenen minsaa!
Kahvi on taas kallistunut joka paikassa. Arvolisäveron huima yhden prosentin korotus on nostanut kupillisen hintaa koulussa 10 ja Coffee Housessa 20 sentin verran. Ystävä Alvi on siitä ihana asia, ettei se vaikuta kuin hintojen nousuun. Opintotuestani sen sijaan katosi 135 euroa ja asumislisä on pysyttelee edelleen samana. Tässä odottelen, että joku ilmoittaa myös vuokrien nostosta ja siitä, että pesutuvassa konetta käytetään 20:llä sentillä 15 minuutin sijasta enää kymmenen minuuttia.
..Koska Arvo Isovero varmaan senkin kohta vaatisi.
Päätän säästää bussimatkan verran rahaa ja kävellä Ainolanpuiston läpi kotiin. Patosillalla pysähdyn jälleen kerran sillan kaaren korkeimpaan kohtaan, siihen, missä katulamppuun on spreiattu iloisen-sininen kirkkolaiva. "Everybody's tired of someone", musiikinsoittolaite tuumailee korvaani ennenkuin ehdin vaihtaa biisiä. Iloisempaa kiitos? "BOM BOM BOM!" karjaisee Sam and the womp, ylittäessäni suojatietä.
Hetken jo harkitsen tiskivuoreni kasvattamista, mutta päätän olla sellaiseen ihan liian laiska. Nappaan vaan aamuisen leipäni eteisen pöydältä ja sihtaan sen pitämään seuraa tyhjälle maitopurkille. Reissumiehen ja Ingmanin hellä suudelma kuitenkin järkyttää roskis-parkaa niin pahasti, että koko komeus romahtaa lattialle sitä kannattelevilta, näemmä myös balettista pyörähtyä harrastavilta, korkkiruuviakin kierommilta, naulantapaisilta metallinpalasilta.
Kaappaan koneen syliini. Se olisi sitten tämän vuoden ensimmäisen postauksen aika...
Ps. Oon ihan mielissäni ku mun lukijakuntaan kuuluu jo yheksän jäsentä! Kiitos mielenkiinnosta :--))
lauantai 29. joulukuuta 2012
Maailmanlopun meininkiä
Ennustettiin, odotettiin, pelättiin, elettiin se päivä, selvittiin ja eteenpäin jatkettiin. Että semmonen maailmanloppu meillä tänä vuonna oli. Mitään ei tapahtunu! Jumalauta Harold Camping titteliltään kokenut maailmanloppujen ennustaja. Kokenut ja kokenut. Noh, kyllähän se pari maailmanloppua kerkes ennustaa ennenku ite otti ja kuoli. Ensin ukko uhosi, et maailma loppuu 21. toukokuuta 1988, sitte 7.syyskuuta 1994. Noitten päiväysten mentyä ohi tuli uudet laskelmat ja ennustukset: 21.5.2011 jälkeen piti tulla viiden kuukauden pitunen "kaikki vaan menee paskaks" -aikakausi ja sit POKS ja se koko universumista.
Muistan hyvin tarkasti (öhö öhö) tuon päivämäärän 21.5.2011. Heräsin aamulla ja samantien mut valtas semmonen mielettömän vahva tunne, et maailma tulee muuttumaan tänään radikaalisti. Kaverit ties kans ton päivän olevan poikkeuksellinen. Kokoonnuttiin kaikki mun tykö istumaan ympyrään keittiön lattialle. Muutama kaveri tuli yli sadan kilometrin päästä kokemaan tuon kyseisen päivän luokseni. Tunnelma oli hilpeä ja vauhti kasvoi sitä mukaan kun kello kävi yhä lähempänä puoltayötä.
Siirryimme ennen keskiyötä pienemmällä porukalla paikkaan, jossa tapasimme muitakin kaltaisiamme. Ihmiset pyörivät ympärilläni ilman mitään suunniteltua päämäärää, huoneet, joissa olimme, olivat pimeitä, valot välkkyivät ja äänien pauhu oli kurviahuumaavan kova. Tuon tuostakin eksyin kavereistani ihmishälinään ja rakennuksen hämäriin huoneisiin.
Kaikesta huolimatta selvisin tuosta päivästä hengissä. Kompuroin yöllä neljän maissa kämpilleni väsyneenä ja hirveessä humalantunteessa. Kaaduin sänkyyn silloisen tyttöystäväni viereen, joka heräsi hiljaiseen rymyämiseeni:
"Missäs olitte?"
"Tovelissa.."
"Missä??"
"No hitto Tivolissa!"
Tuo päivämäärä 21.5.2011 on noin tarkasti muistissani, koska silloin minusta tuli täysi-ikäinen.
Muistan hyvin tarkasti (öhö öhö) tuon päivämäärän 21.5.2011. Heräsin aamulla ja samantien mut valtas semmonen mielettömän vahva tunne, et maailma tulee muuttumaan tänään radikaalisti. Kaverit ties kans ton päivän olevan poikkeuksellinen. Kokoonnuttiin kaikki mun tykö istumaan ympyrään keittiön lattialle. Muutama kaveri tuli yli sadan kilometrin päästä kokemaan tuon kyseisen päivän luokseni. Tunnelma oli hilpeä ja vauhti kasvoi sitä mukaan kun kello kävi yhä lähempänä puoltayötä.
Siirryimme ennen keskiyötä pienemmällä porukalla paikkaan, jossa tapasimme muitakin kaltaisiamme. Ihmiset pyörivät ympärilläni ilman mitään suunniteltua päämäärää, huoneet, joissa olimme, olivat pimeitä, valot välkkyivät ja äänien pauhu oli kurviahuumaavan kova. Tuon tuostakin eksyin kavereistani ihmishälinään ja rakennuksen hämäriin huoneisiin.
Kaikesta huolimatta selvisin tuosta päivästä hengissä. Kompuroin yöllä neljän maissa kämpilleni väsyneenä ja hirveessä humalantunteessa. Kaaduin sänkyyn silloisen tyttöystäväni viereen, joka heräsi hiljaiseen rymyämiseeni:
"Missäs olitte?"
"Tovelissa.."
"Missä??"
"No hitto Tivolissa!"
Tuo päivämäärä 21.5.2011 on noin tarkasti muistissani, koska silloin minusta tuli täysi-ikäinen.
tiistai 25. joulukuuta 2012
Tuomittuna tyhmyyteen
Huomasinpa juuri, että sisälläni asuu pikkuvanha, yhä uudestaan samoja uria puusuksilla potkiva, perässä kulkeva, samat virheet toistava arvostelija. Helposti tulisi aloitettua tämäkin teksti jo kuluneella, mutta, ah, niin totuutta hipovalla fraasilla: Nykyään on taas kaikki niin päin prinkkalaa ja kyllä ennen osattiin paljon paremmin. Tiedättekös.
Vaan miksi uudistaa mitään mikä toimii jo sellaisenaan?
Nauttikaa.
Tyhmyydestä ja unohtelusta on tullut nykymaailmassa jo kansantauti. Tämän pääsee itsekkin toteamaan yksinkertaisimmin menemällä surullisenkuuluisiin feissarimokiin, jonne ihmiset ovat ilmiantaneet toinen toistaan älyvaapaampia päivityksiä ja keskusteluja. Vaan ei meidän suomalaisten ihan vielä kannata häpeästä punastella, sillä myös muussa maailmassa on havaittavissa samankaltaisia hajamielisyyden ilmiöitä. Feissarimokilla on myös lontoon murteella julkaistu sukulainen failbook.
Netin ja monen muun ihmeellisen tiedonjakokanavan kautta pääsee helposti kärryille siitä, ettei ihminen välttämättä olekkaan kehittynyt apinasta, vaan ihmisestä on kehittymässä apina. Muutosta tapahtuu ja kehitys kehittyy, mutta olisi varmaan liikaa toivottu, että kaikki kehitys kulkisi eteenpäin. Hipasu sinne tänne nii jo toimii kaikenmaailman pelit ja vempeleet (paitsi tietyt puhelinmallit ei toimi. Ei hipasten, eikä hakaten). Kaikki muisti on ulkoista ja sitä voi siirtää talteen useampiin kohteisiin. Ilman facebookkia nykyihminen ei muistaisi varmaan mitään. Tuo netin sosialisoiva ihme on monen "rakas päiväkirja", jolle kerrotaan aivan kaikki.
TV:ssä pyörii useitakin ohjelmia johon on koottu nauruhermoja kutkuttavia kotivideoita. MTV:llä on se ohjelma, mikä on yksinkertasesti mahdoton suomalaisen ensimmäisellä yrityksellä oikein lausua: Ridiculousness. TV5:lla pyörii AFV (America's funniest home videos). Ei tietenkään unohdeta rakkaita maanmiehiämme, Duudsoneita. Fiktiiviset sarjat kuten Pikku-Britannia ja Justimus parodisoivat omalla tavallaan esiin tän maailmanajan hölmöläisyyteen taipuvaa meininkiä.
Vaan meidän kaikkien riemuksi yksinkertaisuutta ei tarvitse seurata vain ruudun takaa. Viettämällä laatuaikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, pääsee nopeasti toteamaan että koko nyky-yhteiskunta ja maailmankaikkeus on tuomittu tyhmyyteen. Yksi kaveri yrittää korjata läppärin virtajohtoa haarukalla, toinen heittää autonavaimet autoonsa ja oven perässä lukkoon ja kiinni, kolmannen mielestä ei ole ollenkaan kummallista käyttää uunivuokaa nuudelien keittoon. Äiti kyselee uimahallin kahvilassa voiko hän kenties maksaa kotiloilla, pikkusiskon mielestä blondius on vain ulkoista ja isosisko ei pysty ajamaan skootterilla Torniosta Keminmaahan harkitsemmatta vakavasti matkalukemisen ostamista. Itse lämmitän kämppääni sähköuunin jälkilämmöllä ja valaisen suihkullisen vessani iänvanhoilla vain sisäkäyttöön -jouluvaloilla. Patterit lainaan palovaroittimesta ja vaahtokarkit paistan sytkärillä. Meistä on moneksi, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että fiksu ihminen on vain urbaani legenda.
a
Vaan miksi uudistaa mitään mikä toimii jo sellaisenaan?
Nauttikaa.
Tyhmyydestä ja unohtelusta on tullut nykymaailmassa jo kansantauti. Tämän pääsee itsekkin toteamaan yksinkertaisimmin menemällä surullisenkuuluisiin feissarimokiin, jonne ihmiset ovat ilmiantaneet toinen toistaan älyvaapaampia päivityksiä ja keskusteluja. Vaan ei meidän suomalaisten ihan vielä kannata häpeästä punastella, sillä myös muussa maailmassa on havaittavissa samankaltaisia hajamielisyyden ilmiöitä. Feissarimokilla on myös lontoon murteella julkaistu sukulainen failbook.
Netin ja monen muun ihmeellisen tiedonjakokanavan kautta pääsee helposti kärryille siitä, ettei ihminen välttämättä olekkaan kehittynyt apinasta, vaan ihmisestä on kehittymässä apina. Muutosta tapahtuu ja kehitys kehittyy, mutta olisi varmaan liikaa toivottu, että kaikki kehitys kulkisi eteenpäin. Hipasu sinne tänne nii jo toimii kaikenmaailman pelit ja vempeleet (paitsi tietyt puhelinmallit ei toimi. Ei hipasten, eikä hakaten). Kaikki muisti on ulkoista ja sitä voi siirtää talteen useampiin kohteisiin. Ilman facebookkia nykyihminen ei muistaisi varmaan mitään. Tuo netin sosialisoiva ihme on monen "rakas päiväkirja", jolle kerrotaan aivan kaikki.
TV:ssä pyörii useitakin ohjelmia johon on koottu nauruhermoja kutkuttavia kotivideoita. MTV:llä on se ohjelma, mikä on yksinkertasesti mahdoton suomalaisen ensimmäisellä yrityksellä oikein lausua: Ridiculousness. TV5:lla pyörii AFV (America's funniest home videos). Ei tietenkään unohdeta rakkaita maanmiehiämme, Duudsoneita. Fiktiiviset sarjat kuten Pikku-Britannia ja Justimus parodisoivat omalla tavallaan esiin tän maailmanajan hölmöläisyyteen taipuvaa meininkiä.
Vaan meidän kaikkien riemuksi yksinkertaisuutta ei tarvitse seurata vain ruudun takaa. Viettämällä laatuaikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, pääsee nopeasti toteamaan että koko nyky-yhteiskunta ja maailmankaikkeus on tuomittu tyhmyyteen. Yksi kaveri yrittää korjata läppärin virtajohtoa haarukalla, toinen heittää autonavaimet autoonsa ja oven perässä lukkoon ja kiinni, kolmannen mielestä ei ole ollenkaan kummallista käyttää uunivuokaa nuudelien keittoon. Äiti kyselee uimahallin kahvilassa voiko hän kenties maksaa kotiloilla, pikkusiskon mielestä blondius on vain ulkoista ja isosisko ei pysty ajamaan skootterilla Torniosta Keminmaahan harkitsemmatta vakavasti matkalukemisen ostamista. Itse lämmitän kämppääni sähköuunin jälkilämmöllä ja valaisen suihkullisen vessani iänvanhoilla vain sisäkäyttöön -jouluvaloilla. Patterit lainaan palovaroittimesta ja vaahtokarkit paistan sytkärillä. Meistä on moneksi, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että fiksu ihminen on vain urbaani legenda.
a
torstai 13. joulukuuta 2012
Always late, but worth the wait
Ennen kuin huomaankaan, päivä on jälleen vaihtunut. On jo torstai ja eräänä aamuna, vasta silmänräpäyksen kuluttua on taas maanantai. Päivät ovat sekaisin ja lomittuvat kummallisesti. On viikkoja, joissa herää joka aamu maanantaihin ja viikkoja, joissa perjantai onkin sunnuntai. Ja sitten onkin taas maanantai. Tiistaista torstaihin aika kuluu matavasti, mutta huomaamatta, -rutiininomaisesti.
Aika kuluu toisinaan hyvinkin merkillisesti. Kellot tikittävät miten sattuu. Aamu tulee aina aikaisemmin kuin osaa odottaa. Ilta kestää pitempään kuin ajatteli. Sekuntiviisarilla menee iltapäivällä kello 15:55 jälkeen tunti, kun se kiertää kellotaulun viisi kertaa. Kellot kulkevat muutenkin eri tahtiin. Junan aika tulee useimiten ainakin vartin jäljessä ja bussien saman verran etuajassa. Jos laittaa herätyskellon ja munakellon yhtäaikaa soittamaan seitsämän minuutin kuluttua, on varmaa, että herätys soi kolme minuuttia liian aikaisin ja munakello viisi liian myöhään. Siksi munakellotetut pullat palaa mustiks ja herätysmuistutuksella ranskalaisista tulee löppänöitä.
Ajankäsite on erilaista myös erilaisilla ihmisillä:
Eräs ystäväni asuu varmasti salaa jossain päin Kiinaa, koska kun hän sanoo tulevansa paikalle kohta, ehtisin hyvin vaihtaa verhot kolmesti, sulattaa pakastimen, nukkua päiväunet ja katsoa Putouksen, ennenkuin hän soittaa uudestaan, että saattaa myöhästyä pikkusen.
Siskoni taas on toisenlaisen ajankäyttäjä. Hän on tyyppi, jota aina hoputetaan, kun ollaan johonkin lähdössä. Ehtii jo asennoitua siihen, että tässä voi mennä hetki, kun sisko jo ärisee eteisessä, että mikä meillä muilla kestää. Hän on joku ninja, joka pysäyttää muiden ajan ja toimii itse sillä aikaa, kun toiset ovat pausella, päästäkseen vuorostaan hoputtamaan heitä.
Kaveripiirissä käsite täsmällisyys on harvinaisuus. Kukaan ei ole tasan jotain missään vaan tyypit päsähtävät paikalle viisi tai kymmenen yli sovitun. Jos joku jostain syystä sattuu olemaan ajoissa (lue: ennen muita) paikalla, pääsee naljailemaan muiden myöhästelystä ja näin nostaa itsensä niin paljon paremmaksi ihmiseksi.
Vaan miksi minä tässä ajankulusta murehdin? Se kuluu, miten kuluu. Karkeasti ajan voi jaotella kolmeen osaan: mennyt aika, tuleva aika ja nyt. Näistä on muodostunut näitä pieniä kivoja liukavampia käsitteitä, kuten: joskus, sillon, kohta, heti, sitku jne.
Siis hyvää iltaa ja huomenta! Täällä kello on yhdeksän ja kohta voisi mennä vaikka nukkumaan.
Aika kuluu toisinaan hyvinkin merkillisesti. Kellot tikittävät miten sattuu. Aamu tulee aina aikaisemmin kuin osaa odottaa. Ilta kestää pitempään kuin ajatteli. Sekuntiviisarilla menee iltapäivällä kello 15:55 jälkeen tunti, kun se kiertää kellotaulun viisi kertaa. Kellot kulkevat muutenkin eri tahtiin. Junan aika tulee useimiten ainakin vartin jäljessä ja bussien saman verran etuajassa. Jos laittaa herätyskellon ja munakellon yhtäaikaa soittamaan seitsämän minuutin kuluttua, on varmaa, että herätys soi kolme minuuttia liian aikaisin ja munakello viisi liian myöhään. Siksi munakellotetut pullat palaa mustiks ja herätysmuistutuksella ranskalaisista tulee löppänöitä.
Ajankäsite on erilaista myös erilaisilla ihmisillä:
Eräs ystäväni asuu varmasti salaa jossain päin Kiinaa, koska kun hän sanoo tulevansa paikalle kohta, ehtisin hyvin vaihtaa verhot kolmesti, sulattaa pakastimen, nukkua päiväunet ja katsoa Putouksen, ennenkuin hän soittaa uudestaan, että saattaa myöhästyä pikkusen.
Siskoni taas on toisenlaisen ajankäyttäjä. Hän on tyyppi, jota aina hoputetaan, kun ollaan johonkin lähdössä. Ehtii jo asennoitua siihen, että tässä voi mennä hetki, kun sisko jo ärisee eteisessä, että mikä meillä muilla kestää. Hän on joku ninja, joka pysäyttää muiden ajan ja toimii itse sillä aikaa, kun toiset ovat pausella, päästäkseen vuorostaan hoputtamaan heitä.
Kaveripiirissä käsite täsmällisyys on harvinaisuus. Kukaan ei ole tasan jotain missään vaan tyypit päsähtävät paikalle viisi tai kymmenen yli sovitun. Jos joku jostain syystä sattuu olemaan ajoissa (lue: ennen muita) paikalla, pääsee naljailemaan muiden myöhästelystä ja näin nostaa itsensä niin paljon paremmaksi ihmiseksi.
Vaan miksi minä tässä ajankulusta murehdin? Se kuluu, miten kuluu. Karkeasti ajan voi jaotella kolmeen osaan: mennyt aika, tuleva aika ja nyt. Näistä on muodostunut näitä pieniä kivoja liukavampia käsitteitä, kuten: joskus, sillon, kohta, heti, sitku jne.
Siis hyvää iltaa ja huomenta! Täällä kello on yhdeksän ja kohta voisi mennä vaikka nukkumaan.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Tästä asti aikaa
..muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvia, tupakkaa
Herään tästä kämpästä, jota nykyään kodiksikkin kutsun, huolimatta siitä, että äitini luonnehti tätä hiukan ankeaksi. Mietiskeli viimekäynnillään ääneen, että eihän sun ole pakko tässä asua. Että onhan noita enemmän sinunnäköisiäkin paikkoja varmasti vapaana tai vapautumassa.
Noh, 25 neliötä ei ole kummoisen kokoinen, mutta kelpaa minulle. Kyllä tämä nyt vanhempien katsastuksen jälkeen on kodikkaammaksi muuttunut. Palaneiden jouluvalojen tilalle hommasin uudet ja sain siskolta lasiovisen kaapin johon sain tungettua astiastoni. Täällä kun on niin hemmetin vähän säilytys- ja laskutilaa.
Mietin miten kuluttaisin aikaani. Sunnuntait kun tuppaavat olemaan vähän tällaisia.. --lepopäiviä? Kaksi vartaloa makaa sängyssäni yhteenkietoutuneina. Vain hiljainen tuhina saa minut vakuuttumaan, että he ovat vielä elossa, vaikka epäilykset moisesta heräsivät siinä vaiheessa kun kello kävi jo yhtä. Työstän hetken blogitekstiäni, jota olen miettinyt ja pyöritellyt jo pari viikkoa päässäni, mutta en tahdo saada naputeltua ajatuksiani selviksi lauseiksi tietokoneen hohtavaan näyttöön. Kursori vain vilkkuu paikallaan valkoista taustaa vasten. Jos tuolla tikulla olisi ääni, se olisi samanlainen kuin mummin ja vaarin tykönä olevan vaarin tekemän ison seinäkellon tasainen hengitys yön pimeinä tunteina: tik, tak, tik, tak... Eikä mitään tapahdu.
Luovutan kirjoittamisen suhteen ja lataan puhelimeeni jo aikoja sitten koneelle hakemiani biisejä. Glitter in the air, Creep, Iris, Pikku Huopalahti, November rain ja niin edelleen. Myös uusi suosikkini Sam and the Womp, Bom Bom livahtaa mukaan. Vedän eteisen oven perässäni kiinni ja tarkistan, että laukussani on missio-kirjani ja kyniä sekä lompakko. Heitän takin niskaani, laukun olalle ja tupsupäisen pipon päähäni ja hiivin ulos. Ulkona laitan musiikin soimaan ja suuntaan pyöräni patosillan kautta keskustaan.
Ensimmäinen kohteeni on Rotuaaripallo. Aukio on täynnä porukkaa. Lavan reunalle tuodut kaiuttimet soittavat joululauluja. Ne vievät tämän vuoden joululaulujenkuulemisneitsyyteni. Vaikka en olekkaan mikään tämän vuodenajan rallatusten parhain ystävä, tuo tumman miesäänen elvismäinen laulu tunnelmaa. Mummot katsovat minua hymyillen, kun istun jalat koukussa penkillä pieni vihko sylissäni. Piirrän nopeasti, sillä ilma on sen verran vilpoinen, että kädet paleltuvat kymmenessä minuutissa. Todettuani, että monumentti näyttää paperissa tarpeeksi samalta kuin luonnossa, suljen kirjan ja lähden hetkeksi kiertelemään kaupunkia ja ihastelemaan jouluvalojen tuomaa tunnelmaa.
En jaksaisi vielä suunnata kotiin, joten hetken kuluttua löydänkin itseni Coffee Housen nurkkapöydästä, edessäni höyryävä kahvimuki, mustakantinen vihko ja kynät. Annan viivojen värjätä valkoiseen paperiin tuoleja ja ihmisten selkiä. Muiden kahvittelijoiden keskustelut virtaavat sekavana massana korviini, mutta en tartu kuuntelemaan mitään yksittäistä sananvaihtoa sen tarkemmin, nautin vaan siitä, että ympärillä yleisesti ottaen edes on elämää, toisin kuin kämpilläni...
Puhelimeni muuttuu yhtäkkiä Asaf Avidaniksi laulellen One day reconing songia. Näytöllä vilkkuu entisen työkaverini nimi. "Ollaan kohta Oulussa. Nähtäskö?" Kuulumiset vaihdetaan pikaisesti linja-autoasemalla, sillä kaverini jatkavat matkaansa melkein samantien saapumiseni jälkeen.
Pyöräillessäni takaisin kotia kohti, pysähdyn tapani mukaan patosillalle katselemaan vesivoimalan valoja. Tässä on jälleen yksi syy miksi alan pikkuhiljaa viihtyä tällä puolen Tuiraa. Joki virtaa tummanpuhuvana allani kohti voimalaitosta jääden sulkuporttien taakse pyörimään ja odottamaan kevättä.
Tunnen syyllisyyttä, siitä, etten ole aikoihin taas julkaissut blogissani mitään, joten kämpille päästyäni annan sormieni vain tanssia näppäimistöllä vailla mitään sen isompaa asiaa.
Sataisipa lunta.

Herään tästä kämpästä, jota nykyään kodiksikkin kutsun, huolimatta siitä, että äitini luonnehti tätä hiukan ankeaksi. Mietiskeli viimekäynnillään ääneen, että eihän sun ole pakko tässä asua. Että onhan noita enemmän sinunnäköisiäkin paikkoja varmasti vapaana tai vapautumassa.
Noh, 25 neliötä ei ole kummoisen kokoinen, mutta kelpaa minulle. Kyllä tämä nyt vanhempien katsastuksen jälkeen on kodikkaammaksi muuttunut. Palaneiden jouluvalojen tilalle hommasin uudet ja sain siskolta lasiovisen kaapin johon sain tungettua astiastoni. Täällä kun on niin hemmetin vähän säilytys- ja laskutilaa.
Mietin miten kuluttaisin aikaani. Sunnuntait kun tuppaavat olemaan vähän tällaisia.. --lepopäiviä? Kaksi vartaloa makaa sängyssäni yhteenkietoutuneina. Vain hiljainen tuhina saa minut vakuuttumaan, että he ovat vielä elossa, vaikka epäilykset moisesta heräsivät siinä vaiheessa kun kello kävi jo yhtä. Työstän hetken blogitekstiäni, jota olen miettinyt ja pyöritellyt jo pari viikkoa päässäni, mutta en tahdo saada naputeltua ajatuksiani selviksi lauseiksi tietokoneen hohtavaan näyttöön. Kursori vain vilkkuu paikallaan valkoista taustaa vasten. Jos tuolla tikulla olisi ääni, se olisi samanlainen kuin mummin ja vaarin tykönä olevan vaarin tekemän ison seinäkellon tasainen hengitys yön pimeinä tunteina: tik, tak, tik, tak... Eikä mitään tapahdu.
Luovutan kirjoittamisen suhteen ja lataan puhelimeeni jo aikoja sitten koneelle hakemiani biisejä. Glitter in the air, Creep, Iris, Pikku Huopalahti, November rain ja niin edelleen. Myös uusi suosikkini Sam and the Womp, Bom Bom livahtaa mukaan. Vedän eteisen oven perässäni kiinni ja tarkistan, että laukussani on missio-kirjani ja kyniä sekä lompakko. Heitän takin niskaani, laukun olalle ja tupsupäisen pipon päähäni ja hiivin ulos. Ulkona laitan musiikin soimaan ja suuntaan pyöräni patosillan kautta keskustaan.
Ensimmäinen kohteeni on Rotuaaripallo. Aukio on täynnä porukkaa. Lavan reunalle tuodut kaiuttimet soittavat joululauluja. Ne vievät tämän vuoden joululaulujenkuulemisneitsyyteni. Vaikka en olekkaan mikään tämän vuodenajan rallatusten parhain ystävä, tuo tumman miesäänen elvismäinen laulu tunnelmaa. Mummot katsovat minua hymyillen, kun istun jalat koukussa penkillä pieni vihko sylissäni. Piirrän nopeasti, sillä ilma on sen verran vilpoinen, että kädet paleltuvat kymmenessä minuutissa. Todettuani, että monumentti näyttää paperissa tarpeeksi samalta kuin luonnossa, suljen kirjan ja lähden hetkeksi kiertelemään kaupunkia ja ihastelemaan jouluvalojen tuomaa tunnelmaa.
En jaksaisi vielä suunnata kotiin, joten hetken kuluttua löydänkin itseni Coffee Housen nurkkapöydästä, edessäni höyryävä kahvimuki, mustakantinen vihko ja kynät. Annan viivojen värjätä valkoiseen paperiin tuoleja ja ihmisten selkiä. Muiden kahvittelijoiden keskustelut virtaavat sekavana massana korviini, mutta en tartu kuuntelemaan mitään yksittäistä sananvaihtoa sen tarkemmin, nautin vaan siitä, että ympärillä yleisesti ottaen edes on elämää, toisin kuin kämpilläni...Puhelimeni muuttuu yhtäkkiä Asaf Avidaniksi laulellen One day reconing songia. Näytöllä vilkkuu entisen työkaverini nimi. "Ollaan kohta Oulussa. Nähtäskö?" Kuulumiset vaihdetaan pikaisesti linja-autoasemalla, sillä kaverini jatkavat matkaansa melkein samantien saapumiseni jälkeen.
Pyöräillessäni takaisin kotia kohti, pysähdyn tapani mukaan patosillalle katselemaan vesivoimalan valoja. Tässä on jälleen yksi syy miksi alan pikkuhiljaa viihtyä tällä puolen Tuiraa. Joki virtaa tummanpuhuvana allani kohti voimalaitosta jääden sulkuporttien taakse pyörimään ja odottamaan kevättä.
Tunnen syyllisyyttä, siitä, etten ole aikoihin taas julkaissut blogissani mitään, joten kämpille päästyäni annan sormieni vain tanssia näppäimistöllä vailla mitään sen isompaa asiaa.
Sataisipa lunta.

maanantai 19. marraskuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





