Horisontti

Missä mietinkään koskaan syvällisempiä, kuin portailla istuessani?

Siinä minä taas istuskelin portailla oveni edessä. Katselin taivaalle ja etsin tuttuja tähtikuvioita tai revontulia. En löytänyt kumpiakaan vaikka karhun kyllä pitäisi näkyä tähän vuodenaikaan suoraan edessä ylhäällä ja pakkaslukemat olivat mielestäni sitä luokkaa, että varmasti taivas leimuaisi edes pikkaisen. Vaan ei.

Ehkä tämä on taas niitä päiviä kun pitäisi vain katsella jalkoihinsa. Saattaisi vaikka löytää maasta jotain hyödyllistä.

Ystäväni tuli pyörähtämään luonani kaupunkikiertelyn jälkiin. Taisin juuri mainita, että on välillä mukava tuijotella taivaalle; voi nähdä vaikka tähdenlennon.

"hmmh..", hän totesi katsahtaen taivaalle ja luoden sitten taas katseensa eteenpäin.

"Kato, hiiri!" hän tokaisi hetken päästä ja osoitti jalkoihinsa. Kesti jonkun aikaa tajuta, ettei hän tarkoittanut sitä juustonpersoa, karvaista yksilöä vaan Douglas Engelbartin keksimää näppärää kapistusta. Nappasimme sen mukaan ja totesimme täysin toimivaksi ja hyväksi jatkeeksi läppärilleni.

Mitä minä portailla istuskellessani sitten tuumailin?

Taivaalle tiirailu antaisi toiveen per tähdenlento, mutta maasta voisi löytää vaikka lottokupongin. Kumman lunastaminen jännittäisi enemmän? Vai riippuisiko se siitä, mitä toivoi, vai siitä, kuinka iso potti tällä viikolla on jaossa?

Tai jos tähdenlennon nähtyään toivoisi lottovoittoa niin eikö olisi ikävää, jos toive toteutuisi siinä muodossa, että lottokuponki olisi jalkojesi juuressa, muttet huomaisi sitä, koska innoissasi tuijottelisit vain taivaalle seuraavan tähdenlennon toivossa?

Tai entä jos pitäisit katseesi tiukasti maassa, etkä näkisi taivaalla häivähtävää valopilkkua ja osaisi sillä hetkellä toivoa koko lottovoittoa, niin olisiko mahdollista silti löytää se lottokuponki?

Vai irvaileeko universumi kustannuksellamme? Entä jos mahdollisuus olisikin olemassa jos vain tajuaisi katsoa oikealla hetkellä oikeaan paikkaan ja jos se mahdollisuus vaan katoaisi samalla hetkellä kun teet virheliikkeen? Täytyisikö siis olla todella onnekas, ettei tekisi virheitä vaan näkisi sen tähdenlennon, löytäisi sen lottokupongin ja voittaisi sen 13 miljoonaa?

Pääni räjähtää.

Parasta lienee katsoa vain suoraan horisonttiin eli nähdä yhtäaikaa taivas ja maa. Silloin kai olisi paras mahdollisuus löytää mitä vain?

Täydellisen tuntematon

Herään taas liian myöhään. Aivan liian myöhään. Ei ole edes aamu enää. Kello hiihtelee kahden tuntumassa. Saan pienen moralisointimurahduksen kun huomenta -viestien jälkeiseen "joko ylhäällä?" viestiin vastaan mitäpä luulisit tyylisen ilmauksen. Kyllä, olen ylhäällä, mutten läheskään vielä hereillä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja ropistan siihen kummalliseen, metalliseen teepalleroon pupunruuan näköisiä puruja.
"Koska sä kahvista olet luopunut?" En koskaan, mutta jostain syystä tee on viimeaikoina ollut suosiossani. Se tuoksuu hyvältä, muttei maistu yhtikäs miltään. Turha väittää muuta. Minä en maista mitään, vaikka hauduttaisin niitä puruja siellä vedessä vartin tai tunnin. Lämmintä hyväntuoksuista vettä se minulle on ja sillä sipuli.

Aamupalaa ei tee mieli, tiskivuoren siistiminen ei houkuta ja kotiinkaan ei jaksaisi jäädä lusmuamaan. Tarkistan mittarista ulkolämpötilan ja heitän sen vaatiman luvun mukaan vaatetta ylleni. Ei ole vielä mitään hajua minne olen menossa ja mitä tekemään. Suuntaan kaupungin läpi Kiikeliin ja haistelen hetken kasvoille puhisevaa tuulta. Koleus hiipii turhan nopeasti takin kauluksesta sisään, joten jatkan matkaani kohti kirjastoa. Jään hetkeksi lehtisaliin lukemaan Jumalan sanaa. Se on Hotakaisen uusi, ellei uusin, en tiedä, en ole tarkistanut, kirja. Lehtisalin tuolit eivät ole mitään mukavimpia, joten en jaksa keskittyä kirjaani pitkään ja kuin huomaamattani käteni kääntävät uuden sätkän ja jalkani heittävät minut takaisin tuuliseen torinrantaan.

Mieleeni tulee ystäväni suositus Coffee Housen jostain kahvintapaisesta, mihin tulee appelssiinia. Tiedustelen sitä kassalta ja saankin talouteni kaatavan laten, jonka pinnalla on aivan liikaa kermaa. Ihan hyvää juu, mutta minkäänlainen maitokahvi ei ole minun juttuni. Kahvi on parhaimmillaan silloin kun se on musta kuin nokipannu, kuuma kuin taottava rauta ja vahva kuin itsepäisen mielipide. Seuraavalla kerralla tilaan siis expresson.

Kävellessäni takaisin kotiin päin vastaani jalkaa melkein täydellinen kopio äidistäni. Vaatteet ovat samanlaiset, samoin hiukset ja kävelytyyli. Hän on vain hiukan lyhyempi ja hänellä on litteämpi nenä. Yhdennäköisyys on hullunkurinen ja jollain tapaa häiritsevä. Seuraavaksi vastaan kävelee Kekkosen kaksoisolento. Jostain syystä kaikki tuntuvat näyttävän jollain tapaa tutulta vaikken tunne ketään.

Kotiin päästyäni tiskaan astiani ja teen nopean yleissiivouksen. Keitän itselleni lisää hyväntuoksuista vettä ja päätän taas vaivata lukijoitani turhantärkeällä postauksella.

Ylimääräistä aikaa

Kello tuli yöllä kaksi kertaa kolme. Tiedän, koska näin. Tuijotin kelloa unta odottaessani. Ensin se oli 3:00, sitten 3:59 ja heti perään taas 3:00. Kello kaipaa kesää. Talviaikaan siirryttäessä se kurottaa epätoivoisesti tunnilla taaksepäin. Se on juhlallisesti valinnut siirtymiseensä lokakuun viimeisen sunnuntain. Se antaa väsyneille 60 minuutin torkkuajan. Itseasiassa voit käyttää sen 3600 sekuntia mihin lystää. Kerran joku puhelinmyyjäntapanen soitti mulle tästä aiheesta. Talviaikaan siirryttäessä saat tunnin ylimääräistä aikaa, jota et ole ottanut kalenterissasi vielä huomioon: mitä tekisit sillä tunnilla? Laita raksi ruutuun. Nukkuisin ja harrastaisin seksiä ovat ainoat mitkä tuosta kyselystä jäivät mieleen, vaikka vaihtoehtoja oli kymmeniä. Joka tapauksessa taisin laittaa ruksin joka ainoaan kohtaan.

Viime yönä tuo ylimääräinen tunti meni täysin harakoille. Olin ensin onnellinen siitä, että saan uuden mahdollisuuden nukahtaa ennen kuin kello tulee neljä. Vaan vielä kuudelta katselin kuinka puhelimen ruudussa digitaaliset numerot välähtivät minuutin välein ajan madellessa eteenpäin. Aamulla olin kuin talviunilta herätetty karhu. Äkäinen ja hyvin nopeasti ärsyttäväksi äityvä. Heräämiseni jälkeen ensimmäiset 126 minuuttia kaikki kysymyksesi ovat tyhmiä.

Näin käy pari kertaa vuodessa. Meinaan siis tätä kun ei saa nukutuksi yöllä. Mitään tiettyä syytä tähän ei sinänsä ole. Joskus se johtuu täysikuusta, toisinaan levottomuudesta ja muutaman kerran en ole touhotukseltani vain kerinnyt nukkumaan. Kerran taisin jopa vain päättää valvoa niin pitkään kuin mahdollista ja muistaakseni jossain 38-42 tunnin välillä tuli sänky vastaan ja sammuin siihen kuin saunalyhty heti kun vaakatasoon pääsin.

On paljon ihmisiä, jotka kannattaisivat kesäajasta luopumista kokonaan, mutta itse en kuulu näihin tyyppeihin. On ihan piristävää, että saa kerran vuodessa nauttia ylimääräisestä tunnistaan. Sille voi joku päivä tulla vielä tärkeääkin käyttöä ja sen päivän haluan nähdä. Toki tääki aika on vain laina, joka maksetaan takaisin taas maaliskuussa. Tunti ei kasva viidessä kuukaudessa ollenkaan korkoa, mutta kyllä se menetetty tiima osaa syödä hermoa. Minun arvokkaita tuntejani tuollalailla varastaa! Ei sitä osaa sillon ajatella, että saadakseen sen yhden ylimääräisen tunnin myöhemmin, on kerran vuodessa myös luovuttava samasta määrästä.

Mutta jos kellonsiirtyminen aiheuttaa näin isoja mietteitä niin miten käy kun aletaan puhumaan karkauspäivästä? Silloin tulee yksi kokonainen päivä lisää. Hoh vai edellä aikaasi? Jälkeenjääneitä on koko porukka. Tiedät olevasi ajantasalla vasta siinä vaiheessa, kun hillut kangaskaupassa valikoimassa hamekankaita, -- itselle tai kosijalle.



Chisu suosii musiikkivideoissaan rinkeleitä (ks. Sabotage ja Kohtalon oma).

Muutoksia

Kadun reunat hohtavat kultaisenaan kun ajelen kaupasta kotiinpäin. Puut heittelevät tuulilasiin viimeisiä vihreänsä menettäneitä lehtiään kun matelen eteenpäin. Etupenkillä nyhjöttävässä repussa on maitopurkki, ruisleipää ja joku uusi ihmeellinen proteiinijuoma-asia. En muista sen nimeä, mutta onko sillä nyt sen kummemmin väliä, -vaikutuksen luulisi olevan sama kuin millä tahansa muullakin proteiinijuomalla.

Pikkusiskollani on syysloma ja hän on kylästelemässä luonani. Hän oli kylillä luuhannut sen aikaa kun itse olin treeneissä ja myös päässyt minua ennen kotiin, koska vara-avaimenhaltijani oli antanut hänelle avaimen aikaisemmin illalla käydessään auttamassa puunkannossa.
Mietin ennen treeneihin lähtöä, etten todellakaan tänään jaksaisi mitään rääkkiä. Laiskotti aivan hirveästi. Päätin kuitenkin mennä, kun ei ollut mitään tarpeeksi hyvää syytä jättää käymättä. Treenien jälkeen kuitenkin mietin kaksi kertaa ankarammin olisiko sen kerran väliin jättäminen kuitenkin ollut parempi vaihtoehto. Paikat ovat kipeinä, mustelmilla ja takuulla jumissa seuraavana aamuna. En muista paljoakaan mitä alkulämmittelyssä teimme, koska kaikki ajatus ja energia meni siihen, että pysyisi hengissä. Olisi selkeesti tarvetta jättää muutama pahe pois ja muuttaa muutenkin joitain elämäntapojaan.

Elämäntavoista tulikin mieleeni rutiinit ja rutiineista eräs tapaus, jonka takia iltoihini on ilmestynyt aivan uusi viettotapa. Yöt venyvät pitkiksi, näppäimet kuluvat ja silmät väsyvät näytön tuijottamiseen. Keksipeli pyörii taustalla ja skypen pienessä ruudussa lainehtii verbaalinen vesiputous. Kun kello lähestyy aamu kolmea saatan uskaltautua mainitsemaan keskustelukumppanilleni jotain ajasta, energiasta ja sen mahdollisesta tarpeellisuudesta seuraavanakin päivänä.

Muutoksia, muutoksia. Sitä on liikkeellä. Syksy ei kun ole mikään tavaton aika semmoisille. Ihmiset aloittavat uusia harrastuksia ja etsivät elämäänsä valoisia asioita, jottei syksy pääsisi masentamaan, eikä tuleva talvi tuntuisi niin kylmältä.
Puntti tulitikkuja ja tuikkupussi jos ei muuta.

.

Etappi

2010     kerran
2011     kerran
2012     neljä kertaa
2013     kaksi kertaa

Viimeisin tapahtui eilen. Muutto siis. Tästähän on tullut jo melkein tapa. Yleensä mulla on ollu joku hyvä syy osoitteenvaihtoon, eikä tämä viimeisinkään siinä mielessä poikkea kaavasta. Kaikissa kämpissä, joissa olen viimeisen neljän vuoden aikana asunut olen tiennyt, kuinka pitkään suurinpiirtein tulen pysymään siellä. Edellisessä asunnossa oli tarkoitus olla niin pitkään, että sisko tulee takaisin, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat lennosta. Sisko ei tullutkaan takaisin enkä minä halunnut jäädä asumaan siihen kämppään sen pitemmäksi aikaa. Sattuman kautta sain uuden asunnon kaveriltani, joka oli lähdössä vuodeksi ulkomaille hommiin. Kämppä on hyvänkokoinen, lähellä keskustaa ja söpö kun mikä. Sanalla sanoen: täydellinen. Täällä on kakluuni ja pihasauna, eikä vuokrakaan päätä huimaa.

Eräs ystäväni mietiskeli täällä lusmutessaan, että kämppäni olisi Tumblr tai Weheartit-unelma. Paras mahdollinen asukas tähän olisi DIY-henkinen runoilija. Seiniä koristavat kukkatapetit, nurkassa henkii valkoinen kodin sydän, jonka sisuksissa puut ratisevat liehuvan rengin otteessa, keittiön hana väännetään päällee punaisesta ja sinisestä nupista ja taloon tullaan sisään porstuan läpi.

Ajattelin tässä kirjoitellessani, että pitäisi varmaan kuvia ottaa tätä tekstiä varten, mut sit aattelin uudestaan, että fuck it, tulkoot ite kattomaan. Kameraa osaan näet käyttää suurinpiirtein yhtä hyvin kuin norsu hyppynarua. Ehkä delegoin kuvaamishommatkin sitten suosiolla jollekkin osaavammalle ja sitten ehkä mahdollisesti joskus jossain vaiheessa kun tähdet ovat oikeassa asennossa, lisään tänne kuvan tai pari muidenkin iloksi.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saan nauttia tästä idyllisen ympäristön pikku paritalon väliasunnosta vuoden verran ja sitten pakkaan tavarani takaisin pahvilaatikoihin ja siirryn seuraavaan kohteeseen. On tämäkin elämää. Mutta pitäähän ihmisellä olla rutiineja, eikö totta?

Yksi kaksi

Kaveri soitti hälyn tos äsken. Soitin sille takas ja se pyys mua tilaan sille taksin.
Se kuulosti nii krapulaiselta et tilasin sille invataksin.

Olen ihana ystävä<3

Puhelinmyyjä

- Muttakun minä en käytä nettiä!
- Kaikkihan sitä käyttävät. Pitää maksaa laskut, lukea uutiset ja tottakai myös päivittää facebookkia!
- Ei mulla ole facebookkia. Kuulun siihen pieneen ernu-vähemmistöön, jotka eivät sitä käytä.
- Ai, noh. Niin. Eihän se pakko ole. Mutta pitäähän laskut maksaa?
- Ei mulle tuu kesällä laskuja. Ja mulla on puhelimessa tarpeeksi hyvä netti. Sillä pärjään jos jotain tarvii.
- No mutta eihän tietokoneesta ole mitään hyötyä, jos siinä ei ole nettiä.
- Minun kai pitänee sitten hommata vain vanhanaikainen kirjoituskone. Siihen ei kaiketi tarvitse sitä nettiä?
- ...mustepatruunat ovat kalliita
*pitkä hiljaisuus*
- No mutta millainen liittymä sulla puhelimessa on?

Ollappa kivi

Olen aavikko, johon vesi vaan uppoaa, ilman mitään näkyvää, saati tuntuvaa vaikutusta. Ärsyttävä ja äänekäs pikkulapsi kaappaa minut liian kirkuvanpunaiseen lapioonsa ja heittää muovisankon pohjalle. Pyörittelee, sekoittaa ja lopulta kääntää kokonaan ympäri. Olen hiekkakakku, joka saa koristeekseen kolme tuntia mällätyn Hubba-Buban.

Rauhaa ei kestä pitkään, sillä kohta matkaan pitkin lätäköitä ja mutaisia lehtiä jonkun kengänpohjassa. Kun alleni osuu tasaista maata, päätän tarttua siihen kiinni kaikin voimin. Huono idea. Limainen olemukseni kiinnittää kantajan huomion ja minut irroitetaan vetämällä kenkää ronskisti maata pitkin.

Kohta jään melko kirjaimellisesti taas jonkin jyrän alle, kun perhetilaihmefarmari ajaa ylitseni. En ehdi pyöriskellä takarenkassa pitkään, kun jo päätän jatkaa matkaani renkaanvaihdon yhteydessä likana korjausmiehen käsissä. Kahvihuoneessa siirryn kuivuneeseen pullaan, jota käsien omistaja ei haluakkaan syödä.

Hetken jo ajattelen olevani turvassa rumassa pullassa, mutta vielä mitä! Seuraavassa sekunnissa lennänkin jo komeassa kaaressa ulos, jossa iso kuolaava tanskandoggi nappaa minut kiinni. Ehdin juuri ja juuri tarttua sen nenän päähän ennenkuin muu pulla sujahtaa koiran isoon suuhun. Tähän väliin en kehtaa edes kertoa missä kaikkialla tuon kuonon kanssa kävin, mutta lopulta koira jolkotteli kotiinsa ja minä pääsin tiputtautumaan huoneen nurkkaan koiran aivastaessa.

Laiska siivooja löytää minut ja lakaisee maton alle piiloon. Ei mikään maailman paras piilopaikka, sillä Tonnikeiju Kanta-astujien tukiryhmä jylistää ylitseni tasaiseen tahtiin ja jossain vaiheessa olen aivan varma, että joku yrittää hyppynaruhyppelyn ennätystä samaisella matolla.

***

Kello on kahdeksan illalla. Löydän itseni jostain sängyn ja peiton välimaastosta. Koko päivän olen toivonut olevani vain iso kivi: liikkuisin vasta seuraavalla jääkaudella.

Olo alkaa olla jo lähempänä normaalia. Sillä sekunnilla, kun pystyn kääntämään kylkeäni ilman , että sisälläni pyörähtää Särkänniemen kaikki vuoristoratalaitteet ja niiden tapaiset, päätän, etten enää ikinä halua kokea moista krapulaa.

Odottajan aikaansaamattomuus

"Miksi kaikki odottaa jotain? Jatkuvasti. Ja sitten kun se jokin tapahtuu nii se ei ollukkaan nii ihmeellistä ja pitää taas keksiä jotain odottettavaa."

Tässä on jo jonkin aikaa antanut tiettyjen asioiden odottaa. Vähän turhankin pitkään kohta. Opinnäytteen kirjallinen osuus ei vain ota edetäkseen. Itseasiassa en ole vielä käytännössä aloittanutkaan, vaikka deadlinekin oli jo viime perjantaina. Käykö syyttäminen kahden päivän ruumiinilämpöni poikkeustilaa, joka kaatoi minut opinnäytteen kahden viimeisen tekopäivän ajaksi sohvan pohjalle?

Periaateeni olla viemättä töitä kotiin ei tässä oikein tunnu toimivan. Koulussa on yksinkertaisesti liian vähän aikaa tehdä sekä kirjallista- että varsinaista työtä. Vika on tosin suurelta osin aivan omani, sillä valitsin oppariksi sen verran haastavan työn, että kouluajan jakaminen myös kirjoittamiselle on pitkälti mahdotonta. Perinteinen mekaaninen pajatso ei ole ihan joka puuseppäopiskelijan ensimmäinen ajatus  opinnäytetyötä mietittäessä. (Kuvia siitä, jahka työ on kokonaan valmis ja viimeistelty!)

"Kaikki ajallaan"
Mutta kun se odottavan aika on niin pitkä! Asiat eivät parane odottamalla, saati etene ollenkaan. Paremminkin pysähtyvät johonkin yhteen tiettyyn hetkeen. Kappas, olen edelleenkin tässä: telkkarin ääressä, sänkyni ei-seinänpuoleisella laidalla. Katson teeveen tarjontaa, olematta sen enemmän kiinnostunut mistään erityisestä. Ohjelma ohjelman perään odotan vain seuraavaa surkeaa showta, koska jokin pieni piru aivojeni sokkeloissa väittää, ettei minulla muka ole tärkeämpää tekemistä. Että onhan tässä aikaa...
Tiskit ehtii tiskata huomennakin ja opparin kirjoittaminen on muutenkin myöhässä, joten miksi enää kiirehtiä? Koulun loputtua on rutkasti aikaa hakea ja olla töissä, joten miksi suotta vaivata päätään työhakemuksilla, kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.
...kuten Rillit huurussa ja sen jälkeen alkava subin maanantaileffa.
Hoidan asiat sitten kun ne ovat ajankohtaista.

Vähän nipottavampi asenne, herkempi mieli ja taito murehtia kaikki maailmansurut ennen nukkumaanmenoa, niin olisin jo ajat sitten kehittänyt itselleni kuukauden ressimenkat tai vähintään keskivaikean masennuksen.
Mun puolesta tuo huolestuminen saa  odottaa. Pitää ensin hoitaa juoksevammat asiat pois alta ja sitten vasta ressaantua, jos siltä vielä silloin tuntuu.

On siis kevät

Tajuut sit ku oot vanhempi

Kun olin pieni, ajattelin kaikista itseäni vanhemmista, että vau, tuo on tuollainen viisas aikuinen, joka tekee kaiken oikein. Aikuisilta kysyttiin aina apua. He tiesivät mitä pitää tehdä, jos on pyörästä mennyt kumi puhki tai naapurin pojan kanssa tullut riitaa. Kaikkeen oli ratkaisu. Aina. Vanhemmat ihmiset olivat niitä, joita katsottiin ylöspäin. Jollaisiksi haluttiin tulla.

Täytin pari vuotta sitten 18. Olin siis lain silmissä aikuinen. Olo ei vain ollut yhtään sellainen. Ajattelin, että oikea aikuisuus tuleekin sitten vasta parin vuoden kuluttua. Silloin olen viisas, nuori aikuinen. Silloin minulla ei ole ongelmia. Loppujen lopuksi en alkanut huomata kummoisia eroja 16 vuotiaan ja parikymppisen välillä. Ihan kuin kehitys vain pysähtyisi jossain vaiheessa aivan totaalisesti. Kun on tarpeeksi vanha, tiedonimukyky lakkaa toimimasta ja aletaan toimia malleilla mitä on siihen mennessä keritty oppia.

Oli hienoinen pettymys huomata etteivät aikuiset olekaan sen fiksumpia kuin kukaan muukaan. Naapurin kanssa on riitaa, parisuhteet eivät kestäkään, kaikkea ei voikaan korjata, kaverista puhutaan ikävään sävyyn selän takana eikä kaikilla menekään niin hyvin. Ei olekaan varaa vuokraan, kaikilla ei olekaan töitä, kaikki eivät ole onnellisia tai tyytyväisiä.

Aikuiset ovat satuolentoja. Taruja, joita meille syötetään totena koko elämämme niin kauan, että itse tajuamme tulleemme huijatuksi. Tätäkö tämä onkin? Rahahuolia, ihmissuhdesolmuja, järjettömiä morkkiskrapuloita sunnuntai-aamuna, naistenlehtien "näin teet itsestäsi nuoren näköisen" (lue; "näin huijaat iseäsi") -mainoksia.

Puliukko heräilee ojanpohjalta kerjäämään lantteja seuraavaa kaljaa varten, vanhat miehet kopeloivat tyttöjen berbereitä baaritiskillä, facebookissa nelikymppiset herjaavat toisiaan kirpputorilla ja poliitikkojen ahtaat mielipiteet ja arvomaailmat estävät kaikilta tasa-arvoisen avioliiton. Ihminen, -lapsi, nuori tai aikuinen, on vain tyhmä, itsekäs olento, jonka perimmäinen tarkoitus on toimia vain itsensä hyväksi.

Vaan pata kattilaa soimaa. Jatkossa aion ihan yhtälailla huijata noita nuoria tulevaisuutemme toivoja esittämällä hyvää roolimallia ja ns. aikuista. Aion olla sotkussa raha-asioideni kanssa, hukata kotiavaimeni, tehdä vääriä valintoja, kompastella, riidellä naapurin kanssa ja varastaa pikkuhilut löytämästäni lompakosta. Aion opettaa pikkusiskoille mikä on oikein ja mikä väärin, neuvoa miten sotkuista selvitä ja samalla olla itse opastusteni varoittava esimerkki.

Silti, -huolimatta tästä kaikesta, sisälläni asuu edelleen se pieni lapsi, joka pääsiäisenä -97 hukkui vaarin kumisaappaisiin ja keräsi rahansa kotipihan rahapuista. Ei muuta kuin kattila päähän, lusikka tanaan ja aikuista leikkimään!

äidiltä kysyin kuinka lintu lentää

miksi hauki on kala, kaikki tämä hämmentää

joten pähkäilyt sikseen, takas leikkikehään

harjottelemaan kuinka hiekkakakkuja tehään.

myrskyn jälkeen

Mä tunnen sinut pikkusisko
                me vaikka vasta kohdattiin
Kaikesta on jo aikaa. Niin paljon päiviä, viikkoja, kuukausia. --Vuosia.
Ja yhtäkkiä olet taas siinä.
niin monin kasvoin ennenkin  sä vierelläni maannut oot
Katsot minua, enkä meinaa sinua tunnistaa. Oletko tosiaan noin paljon muuttunut?

Takkuiset hiukset rinnoillasi, aamuyön utu silmissä

Mutta kyllä se sinä olet. Samat kasvot, samat silmät. Sama katse.

kuin lihaksi ois tulleet, kasteiset niityt, unen laaksot

Yhtäkkiä kaikki entinen piirtyy valokuvan tarkasti mieleeni. Mutta onko se hyvä asia, sitä en mene vannomaan.

kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata

Minä olen varjo, eikä varjoa erota pimeässä. Minä olen näkymätön

ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea

Sen pienen huomaamattoman hetken, kun tähdenlento tuo valon, sinä näet minut.
ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota
Sinä olet aurinko, minä olen luomuksesi. Minua ei ole ilman sinua.
    kun hetken vain
            sut pitää saan
                     ja unohtaa
                                                                        Näe minut tässä. Vain tässä.


kun unessasi, pikkusisko, kuupurrellasi purjehdit

                                                                                             Minuako etsit?

ja aamutähti otsalla  astelet yön laitoja

Olet oikeilla jäljillä. Täällä olen.
     
      sateiset saaret lännen äären, kirsikankukat japanin.
Niin etelä ja pohjoinen

           Kaikki meitä varten on

 

ikuisuus yksi huokaus vain

menneisyys: todiste siitä, että tulevaisuus on olemassa.

yksi yö kuin koko elämä

Yksin yö kera omien ajatusten. Ne syövät minut elävältä seuraavaan aamuun asti.

tuoksussasi keväät tuhannet
Kuin olisin ollut täällä aina. Alkuräjähdyksestä hamaan loppuun.

ei etäisyys, ei vuodetkaan

                           

ei mikään meitä erota

jalkani liikkuvat, siipeni paiskovat ilmaa allensa, kynteni raapivat kivistä maata.

 

                      ja  silti

 hetken tie   
               on kevyt             

kaksin kulkea

                                                                                                               En koskaan muuttunut

opit vain tuntemaan minut paremmin.

Ressiä ja lauhaa

Volbeatin biisi Fallen sai tänään ihan uuden merkityksen. Lauhan kelin takia tiet ovat nimittäin muuttuneet melko liukkaiksi noin niinkuin kesäkengillä menijälle. Koulusta kotiin vaeltaessani napeista kuului: "See me falling, yeah down and lonely. Are the angels on their way? Im in the dirt. Hear me screaming, see me bleeding..." ja kohta meni meikäläinenki samaa kyytiä. Maan vetovoima vain yhtäkkiä päätti vaikuttaa koko kroppaani pikkaisen normaalia enemmän. Ensin jalalla koreasti, mutta todennäköisyyksistä huolimatta nätti laskeutuminen spiderman asentoon, muiden kehonosien kuin jalkojen koskettamatta maata. Screw you gravity!
Meri 1, maan vetovoima 0.

Viime öinä oon nukkunu vähän huonosti. Ekaks syyks aattelin unikaverin äkillistä puuttumista, ku pitkään viihtynyt vieras etelästä lähti takaisin kotiinsa. Olin siinä viikon aikana jo ehtinyt niin tottua toisen kehon lämpöön vieressäni ja kun se yhtäkkiä taas lähti, tuli kylmä.
Toinen vaihtoehto olis tää ressi, mitä oon onnistunu repimään siitä, että tää on viiminen vuosi mun puusepän opinnoissani. Näyttötyö pitäisi saada huhtikuuhun mennessä valmiiksi ja jo nyt tuntuu, että aika loppuu kesken ennenkuin olen päässyt edes puoleenväliin.
Lopulta päätin, että syy unettomuuteen onkin puhelimeni vika. Olin mielenosoituksellisesti pistänyt sen kokonaan pois käytöstä viikonloppuisen välikuolemansa takia ja ottanut korvikkeen käyttöön. Sillä en osannut kirjoittaa ja osa puhelinnumeroistakin katosi, kun eivät kaikki olleetkaan sim-kortilla. Ylpeys ei antanut ihan heti periksi kaivaa omaa puhelinta laukun pohjalta takaisin käyttöön. Tyhmä se on. Ja surkea ku mikä. Eikä siitä saa akkuakaan pois. Siinä olokoot.

Tosin tänään annoin jo taannoisen temppuilun anteeksi ja tukin sim-kortin taas tuttuun kelkkaansa. Jatkamme yhdessä taas niin kauan, että välikuolema meidät taas erottaa.

Oodi ystävälle

Sinä rakkaani karvajalka, sinä unteni apina. Olet nätti kuin tiskirätti ja juokset kuin etana! Tämä on ylistyslaulu ystävälleni, jota en halua menettää. Onneksi hällä on hyvä huumori, ettei tää postaus nyt mee aiheuttaan välirikkoa. ..niihän?


Pienuuden huippu on se, kun mannaryyni on kyykyssä ja hitauden huippu, kun etana jarruttaa kurvissa. Laiskuuden huippu on, kun ei jaksa edes nukkua, tai näkee unta, muttei viitsi edes katsoa. Varovaisuuden huippu, kun nukkuu vesisängyssä pelastusliivit päällä, saituuden huippu, kun tarjoaa laimentunutta vettä solmuun vedetyllä pillillä ja rumuuden huippu, kun menee marjapellolle ja linnut tuovat viimevuotisetkin marjat takaisin. Näin ollen, rakas ystäväni, sinulla ei ole mitään hätää. Sinä ja minä, me kuulumme ryhmään, jotka vain kiipeämme rosvontikkailla maton reunalle heiluttelemaan jalkojamme ja nauramaan toisen kompastuessa kengännauhoihinsa, vaikka on pukeutunut tarralenkkareihin.

Saat minut ja varmasti monet muutkin aina hyvälle tuulelle. Ei haittaa vaikka piuhasi ovat joskus vähän pitkät, -ainakin ne on vedetty vintille asti. Kasaat kotonasi tikkaita kertoen, että ne ovat vain koriste ja sisustuselementti siinä vaiheessa, kun joku huomauttaa, että askelvälit ovat liian pitkät sinulle. Väitteesi tueksi nostat läppärisi alimmalle puolalle: "tietokonepöytä!". Haet ärrältä muuttoilmoituksen ja sitä täyttäessä kyselet meiltä ruotsinkielisiä sanoja kuten tidigare adress. Kun heität meidät kotiin, haet matkalta uudet ilmoituspaperit, -tällä kertaa suomenkieliset.

Kaiken kaikkiaan, vaikka oletkin terävä kuin vaarin vanha partaveitsi, en sinua mihinkään vaihtaisi. Olet hyvä juuri tuollaisena pikku ilopillerinä. Jokaisella pitäisi olla elämässään yksi sunlainen. Osaat auttaa huonoina aikoina, otat muut hyvin huomioon, valovoimainen persoonasi piristää räntäisimmänkin päivän ja äänesi saa muun ympäristön kuulostamaan huopatossutehtaan lakolta.

Sulla on kokoajan jotain tekemistä, menemistä tai kerrottavaa enkä vaa ymmärrä mistä sä ton kaiken energian revit ja miten saat sen kestään nii pitkään. Hankala uskoa et sääki nukut joskus. Oon käsittäny sun vuorokausirytmin jotakuinki näin: menoa, menoa, menoa, menoa ja menoa JA silti jostain löytyy aina aikaa ystävillekki.

Hienoja puolia sussa on toi et osaat täyttää kaikki hiljaiset hetket ja paikat, piristät puhelut vastaamalla haloon sijasta "huyyväää... Mitä?". Kutsut kaikkia esineitäsi villasukista autoon häneksi. Juot kahvisi mieluiten vasta kun hän on jo jäätynyt kuppiinsa ja pyynnöstä huolimatta muistat aina luetella ajaksesi ääneen. Olet todella avoin ja ennakkoluuloton (lue: höveli) persoona, joka kuulemani mukaan hyväksyy myös heterot.

Kaiken kaikkeaan olet mahtava ihminen, hieno ystävä ja yksi niistä harvoista, joka pystyy näkemään missä tahansa asiassa positiivisenkin puolen. Pidä toi!

Rakkain terveisin
Meri

Älä katso rumaa totuutta

"Kelpaisko mun seura viel jokski aikaa tälle illalle?"
"Kiitos vain, mutta ei kiitos. Ei nyt", sanoin ja suuntasin katseeni kotia päin. Sinne minä halusin. Nyt. Yksin. Kiitos.

Huolimatta siitä, että nukahdin illalla jo heti yheksän jälkeen, aamulla fiilis on sama kuin illalla ennen ja jälkeen tuon tapaamisen: väsynyt. Koulukaverin viesti keskeyttää puoli kahdeksan aamukriisini; jos olisin kymmentä vaille hänen autollaan, saisin kyydin kouluun. Pistän vipinää toimiini. Haukkaan aamupalaksi voitelemastani leivästä palasen ja totean jälleen kerran, etten ole aamupala-ihmisiä. Leipä unohtuu eteisen pöydälle, kun kiiruhdan ovesta ulos.

Koulussa saan vihdoin aloitettua pienen naulakon väsäämisen pyyhetelineeksi vessaan. Edellis(t)en jättämä hajoaa pikkuhiljaa kirjaimellisesti käsiin. Neljästä koukusta on jäljellä enää yksi ja puoli. Ja olisihan täällä kämpässä paljon muutakin rempattavaa, kuten keittiön laatikon etulevy, joka jäi käteen, kun sitä kerran nykäisi. Mutta kyllä tuo naulakko aloituksesta menee.

Pikisaaren silloille ei tuule tänään. Kiinnitin siihen huomiota suunnistaessani koulun jälkeen keskustaa kohti. Kiinan ystäväni ilmoittaa olevansa kaupungilla puoli viideltä, kellon seistessä asennossa kymmenen yli neljä. Ehdin siis hyvin käydä hakemassa huollosta viimeinkin palautuneen puhelimeni. Pyörähdän vielä vilkaisemassa Stockmannin alennusmyyntejä miettien, mihin tuhlaisin pikkusiskolta joululahjaksi saamani 10 euron lahjakortin. Hiukan ennen viittä hivuttaudun Deli-kahvilaa lähinnä olevalle ovelle odottelemaan ystäväni tavallista soittoa tai viestiä: Menee vielä kymmenen minsaa!

Kahvi on taas kallistunut joka paikassa. Arvolisäveron huima yhden prosentin korotus on nostanut kupillisen hintaa koulussa 10 ja Coffee Housessa 20 sentin verran. Ystävä Alvi on siitä ihana asia, ettei se vaikuta kuin hintojen nousuun. Opintotuestani sen sijaan katosi 135 euroa ja asumislisä on pysyttelee edelleen samana. Tässä odottelen, että joku ilmoittaa myös vuokrien nostosta ja siitä, että pesutuvassa konetta käytetään 20:llä sentillä 15 minuutin sijasta enää kymmenen minuuttia.
..Koska Arvo Isovero varmaan senkin kohta vaatisi.

Päätän säästää bussimatkan verran rahaa ja kävellä Ainolanpuiston läpi kotiin. Patosillalla pysähdyn jälleen kerran sillan kaaren korkeimpaan kohtaan, siihen, missä katulamppuun on spreiattu iloisen-sininen kirkkolaiva. "Everybody's tired of someone", musiikinsoittolaite tuumailee korvaani ennenkuin ehdin vaihtaa biisiä. Iloisempaa kiitos? "BOM BOM BOM!" karjaisee Sam and the womp, ylittäessäni suojatietä.

Hetken jo harkitsen tiskivuoreni kasvattamista, mutta päätän olla sellaiseen ihan liian laiska. Nappaan vaan aamuisen leipäni eteisen pöydältä ja sihtaan sen pitämään seuraa tyhjälle maitopurkille. Reissumiehen ja Ingmanin hellä suudelma kuitenkin järkyttää roskis-parkaa niin pahasti, että koko komeus romahtaa lattialle sitä kannattelevilta, näemmä myös balettista pyörähtyä harrastavilta, korkkiruuviakin kierommilta, naulantapaisilta metallinpalasilta.

Kaappaan koneen syliini. Se olisi sitten tämän vuoden ensimmäisen postauksen aika...

Ps. Oon ihan mielissäni ku mun lukijakuntaan kuuluu jo yheksän jäsentä! Kiitos mielenkiinnosta :--))