Maailmanlopun meininkiä

Ennustettiin, odotettiin, pelättiin, elettiin se päivä, selvittiin ja eteenpäin jatkettiin. Että semmonen maailmanloppu meillä tänä vuonna oli. Mitään ei tapahtunu! Jumalauta Harold Camping titteliltään kokenut maailmanloppujen ennustaja. Kokenut ja kokenut. Noh, kyllähän se pari maailmanloppua kerkes ennustaa ennenku ite otti ja kuoli. Ensin ukko uhosi, et maailma loppuu 21. toukokuuta 1988, sitte 7.syyskuuta 1994. Noitten päiväysten mentyä ohi tuli uudet laskelmat ja ennustukset: 21.5.2011 jälkeen piti tulla viiden kuukauden pitunen "kaikki vaan menee paskaks" -aikakausi ja sit POKS ja se koko universumista.

Muistan hyvin tarkasti (öhö öhö) tuon päivämäärän 21.5.2011. Heräsin aamulla ja samantien mut valtas semmonen mielettömän vahva tunne, et maailma tulee muuttumaan tänään radikaalisti. Kaverit ties kans ton päivän olevan poikkeuksellinen. Kokoonnuttiin kaikki mun tykö istumaan ympyrään keittiön lattialle. Muutama kaveri tuli yli sadan kilometrin päästä kokemaan tuon kyseisen päivän luokseni. Tunnelma oli hilpeä ja vauhti kasvoi sitä mukaan kun kello kävi yhä lähempänä puoltayötä.

Siirryimme ennen keskiyötä pienemmällä porukalla paikkaan, jossa tapasimme muitakin kaltaisiamme. Ihmiset pyörivät ympärilläni ilman mitään suunniteltua päämäärää, huoneet, joissa olimme, olivat pimeitä, valot välkkyivät ja äänien pauhu oli kurviahuumaavan kova. Tuon tuostakin eksyin kavereistani ihmishälinään ja rakennuksen hämäriin huoneisiin.

Kaikesta huolimatta selvisin tuosta päivästä hengissä. Kompuroin yöllä neljän maissa kämpilleni väsyneenä ja hirveessä humalantunteessa. Kaaduin sänkyyn silloisen tyttöystäväni viereen, joka heräsi hiljaiseen rymyämiseeni:
"Missäs olitte?"
"Tovelissa.."
"Missä??"
"No hitto Tivolissa!"

Tuo päivämäärä 21.5.2011 on noin tarkasti muistissani, koska silloin minusta tuli täysi-ikäinen.

Tuomittuna tyhmyyteen

Huomasinpa juuri, että sisälläni asuu pikkuvanha, yhä uudestaan samoja uria puusuksilla potkiva, perässä kulkeva, samat virheet toistava arvostelija. Helposti tulisi aloitettua tämäkin teksti jo kuluneella, mutta, ah, niin totuutta hipovalla fraasilla: Nykyään on taas kaikki niin päin prinkkalaa ja kyllä ennen osattiin paljon paremmin. Tiedättekös.
Vaan miksi uudistaa mitään mikä toimii jo sellaisenaan?
Nauttikaa.


Tyhmyydestä ja unohtelusta on tullut nykymaailmassa jo kansantauti. Tämän pääsee itsekkin toteamaan yksinkertaisimmin menemällä surullisenkuuluisiin feissarimokiin, jonne ihmiset ovat ilmiantaneet toinen toistaan älyvaapaampia päivityksiä ja keskusteluja. Vaan ei meidän suomalaisten ihan vielä kannata häpeästä punastella, sillä myös muussa maailmassa on havaittavissa samankaltaisia hajamielisyyden ilmiöitä. Feissarimokilla on myös lontoon murteella julkaistu sukulainen failbook.

Netin ja monen muun ihmeellisen tiedonjakokanavan kautta pääsee helposti kärryille siitä, ettei ihminen välttämättä olekkaan kehittynyt apinasta, vaan ihmisestä on kehittymässä apina. Muutosta tapahtuu ja kehitys kehittyy, mutta olisi varmaan liikaa toivottu, että kaikki kehitys kulkisi eteenpäin. Hipasu sinne tänne nii jo toimii kaikenmaailman pelit ja vempeleet (paitsi tietyt puhelinmallit ei toimi. Ei hipasten, eikä hakaten). Kaikki muisti on ulkoista ja sitä voi siirtää talteen useampiin kohteisiin. Ilman facebookkia nykyihminen ei muistaisi varmaan mitään. Tuo netin sosialisoiva ihme on monen "rakas päiväkirja", jolle kerrotaan aivan kaikki.

TV:ssä pyörii useitakin ohjelmia johon on koottu nauruhermoja kutkuttavia kotivideoita. MTV:llä on se ohjelma, mikä on yksinkertasesti mahdoton suomalaisen ensimmäisellä yrityksellä oikein lausua: Ridiculousness. TV5:lla pyörii AFV (America's funniest home videos). Ei tietenkään unohdeta rakkaita maanmiehiämme, Duudsoneita. Fiktiiviset sarjat kuten Pikku-Britannia ja Justimus parodisoivat omalla tavallaan esiin tän maailmanajan hölmöläisyyteen taipuvaa meininkiä.

Vaan meidän kaikkien riemuksi yksinkertaisuutta ei tarvitse seurata vain ruudun takaa. Viettämällä laatuaikaa ystäviensä ja perheensä kanssa, pääsee nopeasti toteamaan että koko nyky-yhteiskunta ja maailmankaikkeus on tuomittu tyhmyyteen. Yksi kaveri yrittää korjata läppärin virtajohtoa haarukalla, toinen heittää autonavaimet autoonsa ja oven perässä lukkoon ja kiinni, kolmannen mielestä ei ole ollenkaan kummallista käyttää uunivuokaa nuudelien keittoon. Äiti kyselee uimahallin kahvilassa voiko hän kenties maksaa kotiloilla, pikkusiskon mielestä blondius on vain ulkoista ja isosisko ei pysty ajamaan skootterilla Torniosta Keminmaahan harkitsemmatta vakavasti matkalukemisen ostamista. Itse lämmitän kämppääni sähköuunin jälkilämmöllä ja valaisen suihkullisen vessani iänvanhoilla vain sisäkäyttöön -jouluvaloilla. Patterit lainaan palovaroittimesta ja vaahtokarkit paistan sytkärillä. Meistä on moneksi, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että fiksu ihminen on vain urbaani legenda.

a

Always late, but worth the wait

Ennen kuin huomaankaan, päivä on jälleen vaihtunut. On jo torstai ja eräänä aamuna, vasta silmänräpäyksen kuluttua on taas maanantai. Päivät ovat sekaisin ja lomittuvat kummallisesti. On viikkoja, joissa herää joka aamu maanantaihin ja viikkoja, joissa perjantai onkin sunnuntai. Ja sitten onkin taas maanantai. Tiistaista torstaihin aika kuluu matavasti, mutta huomaamatta, -rutiininomaisesti.

Aika kuluu toisinaan hyvinkin merkillisesti. Kellot tikittävät miten sattuu. Aamu tulee aina aikaisemmin kuin osaa odottaa. Ilta kestää pitempään kuin ajatteli. Sekuntiviisarilla menee iltapäivällä kello 15:55 jälkeen tunti, kun se kiertää kellotaulun viisi kertaa. Kellot kulkevat muutenkin eri tahtiin. Junan aika tulee useimiten ainakin vartin jäljessä ja bussien saman verran etuajassa. Jos laittaa herätyskellon ja munakellon yhtäaikaa soittamaan seitsämän minuutin kuluttua, on varmaa, että herätys soi kolme minuuttia liian aikaisin ja munakello viisi liian myöhään. Siksi munakellotetut pullat palaa mustiks ja herätysmuistutuksella ranskalaisista tulee löppänöitä.


Ajankäsite on erilaista myös erilaisilla ihmisillä:

Eräs ystäväni asuu varmasti salaa jossain päin Kiinaa, koska kun hän sanoo tulevansa paikalle kohta, ehtisin hyvin vaihtaa verhot kolmesti, sulattaa pakastimen, nukkua päiväunet ja katsoa Putouksen, ennenkuin hän soittaa uudestaan, että saattaa myöhästyä pikkusen.

Siskoni taas on toisenlaisen ajankäyttäjä. Hän on tyyppi, jota aina hoputetaan, kun ollaan johonkin lähdössä. Ehtii jo asennoitua siihen, että tässä voi mennä hetki, kun sisko jo ärisee eteisessä, että mikä meillä muilla kestää. Hän on joku ninja, joka pysäyttää muiden ajan ja toimii itse sillä aikaa, kun toiset ovat pausella, päästäkseen vuorostaan hoputtamaan heitä.

Kaveripiirissä käsite täsmällisyys on harvinaisuus. Kukaan ei ole tasan jotain missään vaan tyypit päsähtävät paikalle viisi tai kymmenen yli sovitun. Jos joku jostain syystä sattuu olemaan ajoissa (lue: ennen muita) paikalla, pääsee naljailemaan muiden myöhästelystä ja näin nostaa itsensä niin paljon paremmaksi ihmiseksi.


Vaan miksi minä tässä ajankulusta murehdin? Se kuluu, miten kuluu. Karkeasti ajan voi jaotella kolmeen osaan: mennyt aika, tuleva aika ja nyt. Näistä on muodostunut näitä pieniä kivoja liukavampia käsitteitä, kuten: joskus, sillon, kohta, heti, sitku jne.

Siis hyvää iltaa ja huomenta! Täällä kello on yhdeksän ja kohta voisi mennä vaikka nukkumaan.

Tästä asti aikaa

..muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvia, tupakkaa

Herään tästä kämpästä, jota nykyään kodiksikkin kutsun, huolimatta siitä, että äitini luonnehti tätä hiukan ankeaksi. Mietiskeli viimekäynnillään ääneen, että eihän sun ole pakko tässä asua. Että onhan noita enemmän sinunnäköisiäkin paikkoja varmasti vapaana tai vapautumassa.
 Noh, 25 neliötä ei ole kummoisen kokoinen, mutta kelpaa minulle. Kyllä tämä nyt vanhempien katsastuksen jälkeen on kodikkaammaksi muuttunut. Palaneiden jouluvalojen tilalle hommasin uudet ja sain siskolta lasiovisen kaapin johon sain tungettua astiastoni. Täällä kun on niin hemmetin vähän säilytys- ja laskutilaa.

Mietin miten kuluttaisin aikaani. Sunnuntait kun tuppaavat olemaan vähän tällaisia.. --lepopäiviä? Kaksi vartaloa makaa sängyssäni yhteenkietoutuneina. Vain hiljainen tuhina saa minut vakuuttumaan, että he ovat vielä elossa, vaikka epäilykset moisesta heräsivät siinä vaiheessa kun kello kävi jo yhtä. Työstän hetken blogitekstiäni, jota olen miettinyt ja pyöritellyt jo pari viikkoa päässäni, mutta en tahdo saada naputeltua ajatuksiani selviksi lauseiksi tietokoneen hohtavaan näyttöön. Kursori vain vilkkuu paikallaan valkoista taustaa vasten. Jos tuolla tikulla olisi ääni, se olisi samanlainen kuin mummin ja vaarin tykönä olevan vaarin tekemän ison seinäkellon tasainen hengitys yön pimeinä tunteina: tik, tak, tik, tak... Eikä mitään tapahdu.

Luovutan kirjoittamisen suhteen ja lataan puhelimeeni jo aikoja sitten koneelle hakemiani biisejä. Glitter in the air, Creep, Iris, Pikku Huopalahti, November rain ja niin edelleen. Myös uusi suosikkini Sam and the Womp, Bom Bom livahtaa mukaan. Vedän eteisen oven perässäni kiinni ja tarkistan, että laukussani on missio-kirjani ja kyniä sekä lompakko. Heitän takin niskaani, laukun olalle ja tupsupäisen pipon päähäni ja hiivin ulos. Ulkona laitan musiikin soimaan ja suuntaan pyöräni patosillan kautta keskustaan.

Ensimmäinen kohteeni on Rotuaaripallo. Aukio on täynnä porukkaa. Lavan reunalle tuodut kaiuttimet soittavat joululauluja. Ne vievät tämän vuoden joululaulujenkuulemisneitsyyteni. Vaikka en olekkaan mikään tämän vuodenajan rallatusten parhain ystävä, tuo tumman miesäänen elvismäinen laulu tunnelmaa. Mummot katsovat minua hymyillen, kun istun jalat koukussa penkillä pieni vihko sylissäni. Piirrän nopeasti, sillä ilma on sen verran vilpoinen, että kädet paleltuvat kymmenessä minuutissa. Todettuani, että monumentti näyttää paperissa tarpeeksi samalta kuin luonnossa, suljen kirjan ja lähden hetkeksi kiertelemään kaupunkia ja ihastelemaan jouluvalojen tuomaa tunnelmaa.

En jaksaisi vielä suunnata kotiin, joten hetken kuluttua löydänkin itseni Coffee Housen nurkkapöydästä, edessäni höyryävä kahvimuki, mustakantinen vihko ja kynät. Annan viivojen värjätä valkoiseen paperiin tuoleja ja ihmisten selkiä. Muiden kahvittelijoiden keskustelut virtaavat sekavana massana korviini, mutta en tartu kuuntelemaan mitään yksittäistä sananvaihtoa sen tarkemmin, nautin vaan siitä, että ympärillä yleisesti ottaen edes on elämää, toisin kuin kämpilläni...

Puhelimeni muuttuu yhtäkkiä Asaf Avidaniksi laulellen One day reconing songia. Näytöllä vilkkuu entisen työkaverini nimi. "Ollaan kohta Oulussa. Nähtäskö?" Kuulumiset vaihdetaan pikaisesti linja-autoasemalla, sillä kaverini jatkavat matkaansa melkein samantien saapumiseni jälkeen.

Pyöräillessäni takaisin kotia kohti, pysähdyn tapani mukaan patosillalle katselemaan vesivoimalan valoja. Tässä on jälleen yksi syy miksi alan pikkuhiljaa viihtyä tällä puolen Tuiraa. Joki virtaa tummanpuhuvana allani kohti voimalaitosta jääden sulkuporttien taakse pyörimään ja odottamaan kevättä.

Tunnen syyllisyyttä, siitä, etten ole aikoihin taas julkaissut blogissani mitään, joten kämpille päästyäni annan sormieni vain tanssia näppäimistöllä vailla mitään sen isompaa asiaa.

Sataisipa lunta.

Dont waste your time

here's some dumb ways to die.

Hilpeää päivänjatkoa!

Työstettävä este

..eli haaste. Tämmösen sain pikku kevennykseks, ku on tullu vähän feedbackia et tekstit on nyt viime aikoina ollu melkosen syvällisiä pohdintoja. Kokkeillaanpa nyt sitte näinki :)

1. Each person tagged must post 11 things themselves

2. They must also answer the 11 question the tagger has set for them

3. They must create 11 more questions to ask the bloggers they have decided to tag

4. They must then choose 11 bloggers with LESS than 200 followers and tag them in their post

5. These lucky bloggers must then be told

6. There's no tags back

 11 asiaa minusta

- Tää syksyn ja talven välinen ajanjakso ei oo ollenkaan meikäläisen mukavuusaluetta. Masentaa tää pimeys. Puissa ei oo lehtiä, eikä maassa lunta. Ihmiset eroilee ja koulut ovat jo alkaneet aikasine aamuineen. 

- Rakastan aforismeja ja vanhan kansan viisauksia, koska non kaikessa yksinkertaisuudessaan niin neroja.

- Pidän väreistä, mutten osaa pukeutua niihin tai muutenkaan käyttää niitä nätisti ja harmoonisesti

- Musiikki on mulle elämänehto

- Nukkuessani pidän aina jostain kiinni. Se voi olla vierustoveri tai tyyny kainalossa tai käsi patterinputkessa.

- Lempipaikkani maailmassa on Isohaara.

- Kiinnitän huomiota siihen ääneen, jonka ihmiset päästävät lopetettuaan nauramisen. 

- Lempivärini vaihtelee, mutta se on punainen.

- Olen optimistinen realisti, jolla on suuruudenhulluja ajatuksia ja haaveita.

- Olen ristiriitainen persoona. Olen pysyvä, mutten asettuva. Olen spontaani, mutta harkitseva.

- Rahan suhteen suosin kierrättämistä. Koska rahaahan tässä maailmassa kyllä riittää mielin määrin, --taskut vain vaihtuvat. En usko, että ihmisen onnellisuus perustuu millään tavalla varallisuuden määrään, vaan siihen miten sitä käyttää.

1. Olet yksin keskellä autiomaata. Mitä teet? - Kaivan niin jäätävän ison kuopan, että tulee järvi. Sitten alan tehdä uomaa, jotta saan joen. Joen lasken mereen. Eiköhän jonkin ajan kuluttua muitakin sitten ala eksyä jokeni varteen, enkä ole enää yksin.

2. Vastaan tulee smokkimies/juhlapukuinen nainen. Tarjoaa drinkkiä, ilmaista ateriaa, haluaa seuralaisen. Reaktiosi? - Äsken olin yksin autiomaassa, joten uskoisin näkeväni hallusinaatioita. Ellei sitten jokeni ole jo valmis houkutellen hienoa väkeä paikalle. Tottakai seura yksinäisellä autiomaalla kelpaisi. Ja ilmainen ruoka varsinkin kelpaa aina.

3. Linkitä biisi joka saa sinut aina itkemään. - En sanoisi, että on sellaista biisiä, joka saa mut aina itkemään. Tää sai joskus: Breakeven. Se aina nii riippuu tilanteesta ja fiiliksestä, että joku kipale sais linssit kostumaan.

4. Ensimmäinen ajatus aamuisin. -.... emmää ajattele aamuisin. Toimin autopilotilla siihen asti et herään.

5. Harry Potter vai Twilight. Perustele. - Harri tietenki. Bella ei osaa taikoa ja Hermione on nätimpi.

6. Paras sanonta/lainaus/aforismi. - Elä anna vihan laskeutua auringon ylle. -äiti

7. Jos saisit siirtää aikaa taaksepäin, siirtäisitkö ja jos, niin kuinka kauas ja miksi? - Mää en sen suuremmin halua puuttua ajan kulkuun mut joskus myöhään yöllä voisin aina siirtää kelloa taaksepäin pari tuntia ja mennä aikasemmin nukkumaan, et saisin nukkua pitempään<3

8. Kadutko mitään? - En mitään, mikä on joskus ollu hyvää. 

9. Paras kesäkokemus -12. - Kouvola-reissu!

10. Lempihymiösi? -  see-kaksoispiste.

11. Lupaatko tagata minut jos eteesi sattuu lisää haasteita? - Jos uskaltaudut kaapista ulos ja liityt julkiseen lukijalistaani!

Kysymykseni tagattaville
1. Mikä on parasta elämässä?
2. Hölmöintä mitä oot tänä vuonna tehny?
3. Miksi käsipyyhkeitä pitää aika ajoin pestä, vaikka niihin pyyhitään puhtaat kädet?
4. Laita tähän joku lapsuuden nero heittosi.
5. Millainen olet vuonna 2016?
6. Paras Kaija Koon biisi?
7. Pahin asia, mitä sulle on koskaan sattunu?
9. Mitä taskusi/laukkusi kaikenkaikkiaan pitää sisällään?
10. Mikä on hienoimman kuuloinen murre? Kirjota esimerkki jostain murteesta.
11. Mikä numero tulee seiskan jälkeen?

Haastan seuraavat:
Riinarinsessa
ja
Miiruska
JA sitten vielä ne kaikki random-bloggarit jotka syystä tai toisesta lukee mun blogia mut kukaan ei tiiä sitä !

Tähän samaan merkintään lisään vielä toisen heitetyn haasteen:
  Valokuvahaasteen säännöt:
1. Avaa neljäs kansiosi, jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva ja julkaise se blogissasi
3. Selitä kuva 

 Selitys: Määki haluisin selityksen tälle kuvalle? Tää on jonku tyypin jostain syystä ottama kuva mun Kolarin kämpässä. Mää olin kuvanottohetkellä varmaanki töissä. Tää otos on samasta kansiossa missä säilytän meän ylläsviikonloppun kuvia :---D

Sirpaleita

22.12.2011

Onkohan minusta tähän?

Pakkaan laukkuni ja jätän taakseni kaiken tämän, jota ihanaksi arjeksi kutsutaan.

Aamun kiireen. Moottoritien ruuhkat. Huurteiset auton ikkunat.

Työkiireet ja sähköpostitulvan.

Tirisevän jauhelihan paistinpannulla illansuussa.

 Tuskan siitä, etten riitä kaikkeen.

Voiko näin edes sanoa? On ollut hyviä päiviä ja huonoja päiviä.

Valitettavasti jälkimmäisiä hieman enemmän.

Loma menee nopeasti.

Kun viikon kuluttua keskiyöllä könyän matkalaukkujeni kanssa takaisin kotiin, asunto on hiljainen ja siisti. Kengät suorassa rivissä eteisen kenkätelineessä, keittiön tiskiallas tyhjä.

Pyykit pesty ja viikattu. Kaukosäätimet paikoillaan.

Minunko Kotini? Ihan kuin katsoisin elämääni vieraan silmin.

Ero ja ikävä tekevät ihmeitä.

Tätä tämä on, arki ja elämä. Ihanaa ja välillä kamalaa, siinäpä elämänpituista ristiriitaa

kylliksi.

Tuntuu siltä, että elämäni palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen.

Mutta olen oikealla tiellä.

Voi elämä olla tällaistakin.

Saatoin viettää välillä opiskelijaelämää ilman, että joka aamu olisi pitänyt ajatella

Siinä mielessä aika on myös puhdistautumista.

Kuulostaa taiteilijaelämältä

ja sitä se onkin.

Jos haluaa oikeasti yhteyden muihin ihmisii, pitää uskaltaa tiputtaa kaikki julkisivut.

Jyvät erottuvat akanoista yksityiskohdissa

Ei ole isoja askelia vaan pieniä askelia.

Enää en anna muiden ohjailla elämääni.

Sydäntään pitää seurata. Vaikka se on riski.

Ihmisen tulee etsiä itselleen rakkain asia ja elää sen mukaan.

Periksi ei anneta

matkaa on jatkettava.

You and I, we're getting older now

Got no time, got no mind

Sunnuntai-aamu. Porukka heräilee vielä pikkuisissa pöhnissään. Minä makaan sohvalla ja odotan, että ymmärtävät lähteä ja sen jälkeen menen suihkuun ja käyn palauttamassa pullot.

Kasaan tyynyt patteria vasten ja avaan pullokuitilla ostetun ylihintaisen Chocolate Fudge Brownien. Suljen valot ja verhot, painan koneen näytöllä hehkuvaa play -nappulaa ja keskityn Thelman ja Louisen pakomatkaan. Puhelin on offlinessa, eikä mene kauaa kun oma tilanikin on sama. Hetken kuluttua herään säpsähtäen kun mielessäni pyörähtää muistikuva aiemmasta keskustelusta ystävän kanssa. Hänen piti tulla tänään käymään hakeakseen pari unohtunutta tavaraansa. Herätän puhelimeni, eikä mene kauaa kun se alkaa soida.
"Nukuitko sää?"
"Ei ku leffaa olin kattomassa"
"Tuu avaan? Oon tässä ulkona"

Juttelemme niitä näitä ystäväni harjatessa tiskivuortani pienemmäksi. Lähdettyään jatkan elokuvan seuraamista. Tarina herättää kaihoisan tunteen. Joskus minäkin vielä ajan Thunderbirdillä pitkin mutkittelevia kiertoteitä. Tosin hiukan eri syystä kuin Thelma ja Louise.

Elokuva loppuu ja harmikseni myös lopputekstit jäävät kesken. Ne ovat aina huonoimmankin leffan pelastus. On mukava vaan tuijottaa nimirivien hidasta virtaamista musiikin tahtiin. Pienenä tykkäsin tökätä sormeni näytön keskellä olevaan väliin, jossa ei ole kirjaimia, ja kuvitella että se on juna, joka matkaa tuhansia kilometrejä rivien välissä lopulta törmäten "Special thanks" tekstiin.

Yhtäkkisen toimettomuuden tunteen jälkeen suuntaan huomioni jälleen siniseen Nokialaiseen ja naputtelen parille kaverille missä?-viestin. Hetken kuluttua löydän itseni toiselta puolen Oulua syömässä pitsaa ja mutakakkua. Muutaman tunnin kuluttua istuessani liian myöhäisessä bussissa matkalla takaisin kotiin, mietin huolissani seuraavaa päivää: tiedossa on maanantai ja kahdeksan tunnin työturvallisuuskoulutus. Innostavaa.

Koulun jälkeen käyn käyn kylästelemässä ja syömässä jälleen kerran jonkun toisen ruokia. Jostain syystä päätän kotimatkalla oikaista hautausmaan kautta. Aina hyvä idea.. Eksyn pimeässä reitiltäni, mutta lopulta löydän itseni jostain Intiön ja/tai Välivainion paikkeilta. Kotiinpäästyäni aloittelin tätä tekstiä, mutta inspiraation puutteessa vonkasin kaverin mukaani paikalliseen pelaamaan biljardia, kun en yksin halunnut mennä. En keksi mitään hienoa loppulainia tähän, joten viimeisen kuvan teksti hoitakoot sen.

"Go!"
"You sure?"
"Yeah ... yeah."

Olleet, menneet, tulevat ja pysyvät

 
1. Suhun voin aina luottaa. Oot aina paikalla ku tarvin sua ja jaksat myös mun kiukkuilua. Annat aina hyviä neuvoja ja kuuntelet kärsivällisesti, ku vuodatan sulle huoleni. Oot aina ollu mun paras kaveri ja tuut aina olemaan. Susta en pääse, enkä koskaan edes tahokkaan eroon. Kivulian muisto sun kans: hakattiin toisiamme avainnipuilla.

2. Tupsahit mun elämään vuonna 2010. Joskus käytännössä asuit mun luona. Sun kans on koettu kaikkee ihanaa ja hölmöä. Sä oot yks niistä ihmisistä, joista tiän, et tuut pysymään mun elämässä. Vaikkei toimitakkaan niinku stereotyyppisesti ihmiset toimii tällasessa suhteessa, nii silti me ollaan täydellisiä näin. Sun takia Oulusta tuli mulle koti.

3. 13-14-vuotiaina laskettiin Isohaaralla mäkeä alas kuperkeikoin EDin voimalla. Oltiini parhaita ystäviä ja enemmän. Sitten tuli inflaatio ja lama meän suhteeseen, mut nykyään sä oot kans yks tärkeimmistä ihmisistä ketä tiän. Tunnet mut paremmin ku useimmat ja sun kans on helppoa ja ihanaa aina jutella ja viettää aikaa. En kadu hetkeäkään kanssas.

4. Oot vahva ihminen, jos tiedät heikkoutes, oot kaunis, jos oot tietonen myös virheistäs, oot peloton, kun erotat todellisuuden ja illuusion, oot viisas, jos opit virheistäs, osaat rakastaa, kun oot menettäny ja tuntenu vihan ja osaat nauraa, kun oot tuntenu surun. Kaikki tulee aikanaan ja aikansa kaikki kestää. Mä oikeesti ja vilpittömästi toivon sulle vaan parasta, mitä elämällä on antaa.

5. Kuule sie.. molen pahoillani, etten piä yhteyttä. Sanoin sulle ettei muhun kannata ihastua, mut silti sen teit. Tiän itteni ja tunteeni. Mä en pysty antaan sulle takasin sitä mitä sä voisit antaa mulle. En oikee tiiä mitä mun pitäs sulle sanoa, ettet loukkaantus, mut veikkaan et loukkaannut enemmän ku en sano mitään. Anteeksi siis.

6. Sun kanssa ei ikinä oo tylsää. Saat mut nauramaan tilanteessa ku tilanteessa, mut sun kans pystyy myös käymään vakavia keskusteluja. Sulla on aivan paras huumorintaju ja muutenki oot yks hienoimmista ihmisistä mun elämässä. Elä katoa ja jos katoat nii se toivottavasti tarkottaa vaan sitä et on aika ajaa nurmikko.

7. Ensimmäisiä aikusia, jolle tulin kaapista ulos. Sä oot ihminen, johon luotan ku kallioon! Sun kans voidaan keskustella kaikkee tosi syvällistä ja jotenki nään sussa samoja piirteitä, ku itessäni. Mä ihailen sun elämänasennetta ja vahvuutta. Oot mulle aivan mielettömän rakas ja tärkeä.

8. Ihanin, rakkain, tärkein ja paras jätkä joka on ikinä pyörähtäny mun elämässä. Mulla on sua ihan mieletön ikävä ja aina ku kuulen susta nii meinaan alkaa itkemään. Mä olin aina halunnu sunlaisen ihmisen mun elämään. Sä tulit kuitenki eri tavalla, ku olin odottanu ja lähdit tavalla, jota olin pelänny. Pikkuveli, mä tarvin sut takas tänne.

9. Sua en oo viel tavannukkaan, tai jos oon nii en oo jostain syystä viel oo huomannu. Sä oot se, jonka kans tuun viettään monia hienoja hetkiä. Susta puhuessa mun silmät alkaa loistaa ja maailma muuttuu ruusunpunaseks.

10. Oot tyyppi jonka kans vietän eniten aikaa. Oot sellanen, josta en ota aina selvää. Toisinaan asetan kaikki muut sun edelle ja laiminlyön velvollisuuksiani sua kohtaan.Sä et aina osaa ottaa itteäs niskasta kiinni ja sanoa ihmisille asioita mitä oikeesti haluisit tai mitä pitäs. Piiloudut kuores alle ja näytät vain harvoille todellisen minäsi. Oot helkkarin tunteellinen ihminen, joka elää elämäänsä joskus niin täysillä, et iskee vauhtisokeus. Sunki ois aika asettua aloilles ja uskaltaa päästää uusia ihmisiä elämääs. Piä itestäs huoli, eläkä anna syksyn masentaa liikaa. Kohta on talvi ja maailma on jälleen valkoinen ja valosa!

Korvapuusteja

Pikainen päivitys näin heti syysloman alkuun.

MAANANTAI.....

Tiättekö sen fiiliksen ku aamulla heräätte ja oikeen mikään ei tunnu menevän putkeen? Ite heräsin nimittäin kauhean pahantuulisena, vaikka olin koko yön saanut nukkua ilman keskeytyksiä ja aamupäivän nukkuma-aikakin kului ilman häiriöitä. Jotenkin kaikki ressi vaan läjähti naamalle juuri sillä hetkellä kun mätkähdin unimaailmoista takaisin tähän todellisuuteen.

Pakkohan se turhautuminen oli sitten johonki purkaa ja ensimmäisenä vastaantullu äiti sai tuta mun pirteyden perikuva -naamani. Sille sitte marisin ja valitin aamuni ensimmäiset pari tuntia. Levitettyäni tarpeeksi kurjuuden ja mielipahan ilosanomaa, tuli huono omatunto...

Ajattelin pyytää äksyilyäni anteeksi luovasti leipomalla pullaa. Mie en koskaan ole ollu mikään lahjakkuus, mitä leipomiseen tulee, minkä varmasti itsekkin huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun 8-vuotias pikkusiskoni tuli koulusta kotiin ja touhuamiseni nähdessään huudahti: "Voi hyvänen aika Meri! Mitä ihmettä sää oikeen teet?"

"Alusta taikinaa, kunnes se irtoaa helposti kulhosta ja käsistä"
..kyllä se sit ainaki käsistä lähti

Huomatkaa: ne on nätisti viiden pullan riveissä.

Mutta ajatushan oli kaunis..?
Pullat olivat kuulemma ..mielenkiintoisen makuisia.

Pehmeämmät mukulakivet

Maanantai 15.10.2012

Ilta hämärtyy, on tullut syksy ja kohta tulee talvi. Vuodenajat vaihtuvat tutulla kaavallaan: kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi... Maailma on tosin mennyt sen verran sekaisin, että tarkkaa ajankohtaa ei kunkin vuodenajan saapumiselle enää voi määritellä. Joskus talvi tulee jo lokakuussa ja toisinaan vasta tammikuussa. Viime talvena oli paljon lunta. -Jos en aivan väärin muista. Sitä tuli kuitenkin vielä 25. toukokuuta pohjoisemmassa suomenkolkassa.

Istun vakiopaikallani lähijuna N:ssä: (pohjoiseen päin katsoessa oikealta puolelelta junaan kiivettäessä ovesta vasemmalle, portaat ylös, ikkunapaikka, selkä menosuuntaan ja niin pois päin.) Pyörittelen päässäni otsikoita, jotka kirjoitin Helsinki-aiheisiin postauksiini, joita en koskaan saanut valmiiksi, saati julkaissut. Yhden parvekkeen kerrostalo, Kaksisataa hiljaista junasta, Sihinä ja kopina, Päivä jolloin metrot kulkivat vain itään, Helsingin valot, Makkaratalo, Annankadun kiinalainen, Lippakioski, Kuuleeko herra tasavallan presidentti?... Asiaa oli paljon, mutta tämä hiljaisuus tarttui. Täällä se on niin, että jos jokin asia halutaan tehdä selväksi, se sanotaan suoraan, nopeasti ja mutkittelematta, ja jos ei sanota suoraan niin sitten ollaan hiljaa. Eli otsikoiksi jäivät sitten nuokin.

Nousen junasta ja huomaan aseman liukuportaidenkin pyörivän väärään suuntaan. Miten..? Harvoin ne ne edes pyörivät mihinkään suuntaan, mutta tänään yleensä ylöspäin liukuvat portaat valuvat alaspäin ja toiset portaat pysyttelevät tiukasti paikallaan. Pienen hämmennyksen aiheuttaman ajatuskatkon jälkeen nousen ylös pysähtyneitä portaita pitkin. Todella kummallinen ilta.. Johtuneeko siitä että tämä on niitä viimeisiä virallisia iltoja, jotka vielä asun täällä?

Muistan tapahtuneen aiemmilta viikoiltani täällä: Kävelen töistä takaisin kämpille kun tiellä vastaani leijuu saippuakupla. Katson, kun se lipuu rauhallisesti editseni. Kurotan kättäni sitä kohti, mutta se heilahtelee leikkisästi kauemmas. Muisto herättää ikäväni jälleen roihuunsa. En ole nähnyt perhettäni aikoijin! Tosin isä ja kaksi nuorinta siskoani kävivät pyörähtämässä näillä leveyksillä kolmannella viikollani täällä, ja vanhempaa siskoani näin, kun pyörähdin Oulussa jokin aika sitten. Mutta silti. Lähellä, mutta silti niin kaukana. Samoin ystäväni.

Ajatella, ikävöin jopa Oulun katujen mukulakiviä ja Rotuaarilla pyörivää kivimöhkälettä. Ikävöin sitä kuinka tuuli puhaltaa tukan solmuun Pikisaareen johtavilla silloilla, kuinka ihmiset seisovat nipussa Hevimestan edessä odotellen Koskilinjojen aina-aikataulussaan -busseja. Ikävöin sitä, kun kaverit kokoontuvat viikonloppu-iltaisin yhteen ja nauttivat toistensa seurasta kera Koffin ja Karhun. Ikävöin sitä, kun pakasta on aina yksi kortti hukassa, eikä juomapelissä koskaan nosteta viimeistä ässää tai pata-akkaa. Ikävöin asioita, joita en ajatellut, että voisi ikävöidä. Aika alkaa olla jo korkea takaisin tulemista varten, vai mitä?
Siinä vaiheessa kun alkaa ajattelemaan, että kaipaa jopa niitä pakkasenhuurteisia aamuja, kun kaikki bussit ovat myöhässä ja yrmyimmän nokkaansa pitkin kanssaihmisiä mittailevan emännän lapsi huutaa kurkku suorana Ave Mariaa, ja vihoviimein saapuvan bussin radio soittaa Rakkauden hautaa ja Arttu Wiskaria Radio Novalta, huomaa, että aika todellakin kultaa muiston kuin muiston

Vaan kohta nähdään !

Hyvästi Helsinki!
Suomineidon lanteet, täältä tullaan!

Pistää hiljaseks ja pakottaa miettimään

Noniin nyt täs on taas menny vuosi siitä ku viimeks kerkesin kirjottelemaan. Kaikilla ihmisillä tuntuu aina olevan milloin missäkin normaalista poikkeavassa tilanteessa tarve selitellä toimimisiaan, enkä mää ole tuosta ryhmästä ulkopuolella. Selitystä kehiin siis:
Muutin täs pikkasen päälle kolme viikkoa sitten Helsinkiin työharjotteluun. Ensimmäiset viikot näillä leveyksillä oli niin täynnä kaikkea uutta, etten missään vaiheessa ehtinyt pysähtyä niin pitkäksi aikaa, että olisin kerinnyt kirjoittamiseen keskittyä. Blogin kirjoittaminen ja muut velvollisuudet on vähän jääneet tässä hektisyydessä. Ja sitten aina ku ois ollut aikaa kirjoittaa, iski hirveä lorvikatarri, enkä ole edes konetta jaksanut avata. Elikkäs anteeksi. Lupaan keritessäni parantaa tapani..

Mutta siirrynpäs aiheessani lähemmäs otsikkoa. Tapahtu sellanen juttu mikä nyt pakotti mut pysähtymään. Jouduin työpäivänkin keskeyttämään ja siirtymään takaisin tämänkertaiseen väliaikaisluukkuuni ja lysähtämään sohvalle. On asioita mitkä voi vaan mykistää ihmisen. Joillekkin sattuu jotain traumaattisen kamalaa tai yllätyksellisen ihanaa, mikä mykistää täysin. Minulle ei käynyt kumpaakaan näistä.. Hiljaseks mut näet veti Helsingin seudun rikkaimman syrjäkylän ainoa katoksiton bussipysäkki lauantai-iltapäivällä noin kello 17:00 - 17:30 välisenä aikana. Siinä mie kyyhötin vasten olkapäänkorkusta lauta-aitaa, jonka takana kasvoi jonkin sortin pensas, jonka oksat ylettivät viitisen senttiä aidan takaa kadun puolelle. Olin asettautunut tarkasti niiden oksien kolmen lehden alle aitaa vasten, mutta en sitten jäänyt huomaamatta, vaikka kovasti olisin halunnut. Huomaamatta miltä? Siltä helkkarinmoiselta rankkasateelta! Jumankauti ku sitä vettä tuli sillee "WHOOOOSS! Juu ei, emmää millään ohikulkumatkalla oo, ku sulle pidän seuraa nii kauan ku bussia odotat. Oho kato sulla on yks kuiva kohta tossa, anskun mää. WHOUS!"
Sit ku se bussi lopulta tuli ja sain hyvin kostean olemukseni sisään oli kuskin ensimmäinen kysymys hilpeästi: "Sataaks siellä" No ei hitossa sada, ku juoksin sadettimen läpi. --Kakskytkolme kertaa. "Joo sataa.." Kyllä, olen nytten sitten flunssassa ja siinä sivussa lähti kaunis äänenikin.


Kuvia sitten kertomatta jääneistä tapahtumista, olkaa hyvä

Kuka tunnustaa?

Lupasin olla ottamatta vastuuta jos tulee huono

Kesärojekti: tuolin restaurointi.
-tässä siis valamiina toi

Kaverin kanssa mustikassa.
Musta oliki hirveesti hyötyä

Helsingin ihmeitä. Aatelkaa: otin neljän ruuhkasta oikee kuvan ku oli nii uutta ja ennennäke-
mätöntä mulle. Sit bongasin myös ton Allegron ja törmäsin lähijunas paikalliseen joogaa-
jaan. Huomaa kuin hyvin toi harrastus saa aivot nollautumaan ja saa kaiken ympärillä
olevan hälinän pois mielestä. Ihanaa.

Helsinki-missioni

Tässäpä tää paljon kaivattu postaus sitte oli. Epäselvyydestä voi syyttää tätä mun kuumeista houretilaa.

Elämän helppous

Istuskelin tuossa kotonani rappusilla ja tuijotin tallinseiää. Rakensimme tämän talon ja tallin vuonna 2006 ja pari vuotta siitä isä rakensi tallin tuplasti isommaksi. Syynä oli äidin uusi työ. Hän nimittäin perusti ajoneuvoverhoilu -yrityksen ja siirsi osan yli puolesta tusinasta ompelukoneestaan toiseen rakennukseen ja käytännössä teki tallista niin ahtaan, ettei isä sinne enää mahtunut. Huomattuaan tulleensa savustetuksi ulos omalta mukavuusaalueeltaan, isä otti ja teki uuden tallin vanhan jatkoksi. Kokonaisuudessaan siis pelkkä autotallimme on isompi kuin edellinen talomme Aisapojanpolulla. Kuitenkin..! Koska tallia ei tehty nykyisenkokoiseksi samana vuonna, on maalipinnatkin sipaistu seinälautoihin eri aikoihin. Siinä seinää tuijotellessani panin merkille kuinka vanhan tallin sininen pinta on astetta hailakampi kuin sen jatkopalan. Vielä pari vuotta niin hieno mustikansininen talo ja talli sointuvat nätisti taivaan vaaleaan sineen kirkuen uutta maalipintaa.

Nykyaikana voisin pitää harvinaisena käsitettä talkoot. Vai kuinka moni voi sanoa olleensa talkoissa tässä viimeisen, sanotaan seitsämän vuoden aikana? Kun talon maalipinta haalistuu niin se pitäisi maalata uudelleen tai sitten siihen voi läjäistä päälle muovisia levyjä, jotka näyttävät ihan samalta kuin oikea puuseinä, mutta ovat niin mahtavia, ettei niiden väri haalistu auringossa. Ei varmasti haalistu! Ei muuten haalistu kun yrittää polttaa, antaa lillua vuosisadan merenpohjassa tai kaatopaikalla tai heittää happoa päälle. Ei haalistu, ei. Eikä katoa. Siinä on Herra virtasen talo taas niin eko-ekoa, ettei ole sademettistä edes risua katkaistu. Hyvä: aavikoituminen estetty. Ainiin ja se ilmaston lämpeneminen. Seuraavat miljoona vuotta voimme peittää kaatopaikat ja muut jätekasat aidon puun näköisellä immortal-muovilla. Näyttääpä ainakin nätiltä --eikä haalistu.

Nykyään on elämä niin helppoa. Kun hommaat tällaisen talonseinän, niin ei enää ikinä tartte tehä sille mitään. Se kestää monelle sukupolvelle. Täältä tullaa autuas toimettomuus! Tallin ovet aukeavat automaattisesti, koska se on ohjelmoitu tunnistamaan pihaan kaartava auto, kamerat seuraavat liikkeitämme ja pöntöt ottavat kuvia menopeleistä, jonka kaasua ei edes kukaan paina, koska vakionopeudensäädin. Puhelimista puuttuu näppäimet, koska nykyaikana kaikki on niin vaivatonta, ettei tarvi kuin hipaista, jos edes sitäkään. Parisuhde toimii facebookin kautta ja vierailut ystävien luona hoituvat google mapsilla.
Kauppareissulla käydään kylän isoimmassa marketissa, koska sieltä löytää kaiken, eikä tarvitse erikseen käydä joka ainoassa pikkupuodissa kyläraitin varrella. Ja jos me suomalaisetkin vielä lähetään menemään ruottinmallilla nii ei kaupoissakaan tarvitse törmätä niihin elämäänsä kyllästyneisiin kassatäteihin, jotka vain siirtävät ostoksia ohitseen niin, että automaattinen 360-viivakoodinlukija pääsee ottamaan hinnat ylös ja laskemaan ne yhteen. Ei tartte kassatyypin ku  hipasta ruudulla loistavaa "loppusummaa" ja siitä sille maksetaan. Kyllä sitä ite kukin kyllästys moises hommas. Sen takia kait sitä kohta on joka kaupassa ittepalvelukassa. Otetaan vaan piippari käteen ja lapataan tavarat kyytii. Ei tartte ees kahtaa kertaa tavaroita lastata. Pois se kärryihin-hihnalle-kasseihin -kierto.

Tämän elämän helppouden ja yksinkertaisuuden aiheuttaman toimettomuuden jälkeen vielä toitotetaan, kuinka ihmisen pitäisi rauhoittua, rentoutua ja ottaa aikaa itselleen. Tottahan se on, että ihmisellä menee paljon aikaa kaikenlaiseen tekemiseen. Pitää juosta metroon (nehän kulkee nii harvoin, että sinne on oikeesti kiire), pitää mennä töihin, käynnistää tietokone, hoitaa lapset. Ihminen on automatisoitunut. Aamulla herää, menee töihin, laittaa koneet päälle ja huolehtii, että ne hoitavat tehtävänsä, menee kotiin, laittaa lapset playstationin ääreen ja tapaa ystävänsä facebookissa. Ja seuraavana päivänä sama rulianssi. Viikonloppuna ihminen kytkee autopilottinsa pois päältä ja ns. rentoutuu, -latautuu. Kaikki tekevät kaikkea, mutta eivät kuitenkaan mitään.

Tässä minä istun auringon haalistamilla puuportailla onnellisen toimettomana ja tuijotan tallin seinää. Parinkymmenen vuoden sisään sitten maalaamme sen uudestaan.

Ylläsviikonloppu 20.-22.4.2012

Alotanpa tän rästikirjottamisen varhaisimmista unohtuneista. Kuvantäytteistä postausta tässä teille nyt sitten.

Olimma kaveripiirin kans jo jonku aikaa suunnitellu et lähtisimmä porukalla mökkeilemään Ylläkselle. Reissu toteutettiin huhtikuun lopulla. Ensimmäinen kaveri tuli juna/bussikyydillä Kolariin (jossa mää silloin tosiaan asuin) ja loput ajelivat omalla autolla Oulusta. Mökille päästiin joskus illemmasta, -tarkkaa aikaa en ennää muista mut kuitenki sillee et kerittiin kaikkea vielä touhuta ennenku tuli pimeää.

Eka homma mökille päästyä oli tietenki laittaa tulet takkaan
Tulimestarina taisi hääriä tampereen-sankarimme

Seuraavaks aukastiin ja isonnettii avanto, jotta saatii veet
kannettua mökkiin ja sauhnaan

Nääki täs mukavasti autto. Huutelivat rannalta et
työmiehen viivat näkyy, et kantsiis nostella housuja

Saunaan ja pukuhuoneeseen väännettii seuraavaks tulet.

Mökki.

Juomat pysy näppärästi kylmänä

Niii olihan meillä toki ruokaaki mukana !

Lauantaina lähettiin käymään eka Ylläsjärvellä, mut oli nii
huono keli et siel ei oikee ollu mittään. Jatkettiin matkaa Leville

Tosiaan keli oli melkosen surkea ja harmaa. Ei onneks meille käyny yhtä
huonosti ku tolle punaselle kaaralle. Auto oli melekee täynnä lunta
mikä oli tullu sen takaikkunasta aika ilosen näkösesti sisään.
Ei tiietä miten auton kyydissäolijoille oli käyny.

Toisen auton takapenkkiläinen<3 se on ihan omaa luokkaansa se

No kai sois ite kullaki tommonen ilime ku kaikki
muut pöydässä on jo saanu sapuskansa

Seuraavaks suunnattiin keilaamaan. Oltii varattu rata jo Ylläsjärvellä pysähtyessä, mut jouduttiin siirtään meän ratavarausta tunnilla ku tajuttiin et meil menee matkas ja syödes nii kauan aikaa ettei oltas keritty. Sit lopulta eksyttiin väärään keilahalliin mikä sit osottautu kans halvemmaks ku se mihi oltii jo varaus tehty. Peruttiin se alkuperänen varaus ja mentiinki tähä halvempaan hallii. Mä veikkaan et siel alkuperäsel keilahallil ei enää päästettäs sisään tyyppiä joka soittaa ja sanoo ekana puhelimeen: "no *sukunimi* tässä taas moi!". Tuli meinaan niin monta kertaa sinne soitettua..

 

Lähtöpäivän aamu

Pysähyttiin viel Kolarissa kauppaan, syömään ja kahvitteleen ja sit nää
yhet jatko matkaa Oulua kohen ja jättivät mut Kolariin

Täs meän koko mökkiporukka kokonaisuudessaan. Huomatkaa tuo blondi tossa eturivin vasemmalla laidalla! Se hääri siel kameran takana ahkerasti koko viikonlopun nii sitä sit käy syyttäminen et tästä tuli isommanpuoleinen kuvapostaus.

Kiitos kaikille mukanaolleille kivasta viikonlopusta! Oletta ihania ja rakkaita<3 lässynlää<3